MARXISMI

Syrjäytyminen – syrjäyttäminen

2009-11-08T23:19:00.000-08:00

Tämä kirjoitus on Seppo Ruotsalaisen kirjasta Syrjäytyminen – syrjäyttäminen. Julkaisija Kustannusyhtiö TA - Tieto Oy. Helsinki 2005, s.107-133.

LUKU 6: MARXILAINEN HAASTE

Sisällys:
6.1. Fiktiivinen talous
6.2. Keskimääräinen l. yleinen voiton suhdeluku ja sen alenemispyrkimys
6.3. Vastaan vaikuttavia tekijöitä
6.3.1. Suhteellinen liikaväestö
6.3.2. Ulkomaankauppa
6.3.3. Osakepääoman lisääntyminen
6.4. Pääoman lyhentynyt kiertokulku R - R’
6.5. Lähteet

Karl Marxin (1818-1883) keskeisten teorioiden esittämisajankohdasta 1800-luvun jälkipuoliskolta lähtien kapitalistinen talous on kokenut monia muodonmuutoksia. Kapitalistinen, tuotantovälineiden yksityisomistukseen pääasiallisesti perustuva järjestelmä on kuitenkin kokonaisuus, joka kattaa kokonaisen pitkän historiallisen aikakauden. Marx etsi tuon järjestelmän ”sisältä” järjestelmälle ominaisia taloudellisia lainalaisuuksia samoin kuin taloudellisia ja sosiaalisia piirteitä, joiden hän katsoi luonnehtivan kapitalismia tavallaan sen alusta loppuun saakka. ”Loppupään” ilmiöistä huomio kiinnittyy erityisesti niin sanottuun fiktiiviseen eli kuvitteelliseen talouteen.

6.1. Fiktiivinen talous

Marx ennakoi, että kapitalismi synnyttää määrätyssä kehitysvaiheessaan piiristään historiallisesti ns. “rahakauppiaiden ammattikunnan”, joka irtautuu vähitellen kokonaan perustuotannosta ja operoi täydellisesti vieraalla pääomalla. Marx käytti tuosta kapitalismin vaiheesta ilmaisua ”fiktiivinen” (kuvitteellinen) talous. Kapitalismissa luotto (Kredit) ja osakejärjestelmän syntyminen mahdollistavat sen, että pääomanomistaja voi taloudellisessa tavoittelussaan muuttua pitkälle puhtaaksi onnenonkijaksi (Glucksritter). ”Koska omaisuus on olemassa osakkeen muodossa, sen liikkeestä ja luovuttamisesta tulee pelkkä pörssipelin tulos. Tässä pelissä haikalat nielevät pikkukalat ja pörssisudet syövät lampaat” (Marx 1976, 435-6, vuoden 1904 saks. painos, s. 426-7).

Tuo kuvitteellinen, spekulatiivinen talouden vaihe luo Marxin mukaan ”kokonaisen huijausten ja petosten järjestelmän grynderitoiminnan, osakeannin ja osakekaupan alalla”. ”Se on yksityistä tuotantoa ilman yksityisomistukseen kohdistuvaa valvontaa” (Es ist Privatproduktion ohne die Kontrolle des Privateigenthums) (Marx 1904, 425-6; ks. Marx 1976, 435).

Nykyhetkeen siirrettynä on aiheellista kysyä, olisiko Marx itsekään voinut aavistaa, miten osuva hänen arvionsa oli ja miten valtavista taloudellisista huijauksista ns. pörssikapitalismin piirissä saattaa olla kysymys? Jos kesän 2003 keskeinen uutinen Suomessa koski työntekijöiden ja toimihenkilöiden irtisanomisia ja lomautuksia, edelliselle kesälle (2002) oli ominaista tiedotusvälineiden lähes jatkuva tiedottaminen suurten amerikkalaisten yritysten kirjanpitoväärennyksistä.

Ehkä kohutuin oli tieto, jonka mukaan yhdysvaltalainen tietoliikenneyhtiö Worldcom oli kaunistellut kirjanpitoaan vuodesta 1999 lähtien yhteensä jopa viiden miljardin dollarin arvosta (Niemi 2002). Jonkin aikaa noiden tietojen paljastumisen jälkeen Worldcom teki jättimäisen konkurssin. Kyse oli melkoisesta sortumisesta, sillä Worldcom välitti tuolloin noin puolet Yhdysvaltain internet-liikenteestä ja noin 70 prosenttia maan sisäisistä sähköposteista (Rossi 2002: Worldcomin johtaja myi…).

Worldcom ei ollut ainoa kirjanpitopetoksia harjoittanut yritys. Kirjanpidon muuntelu näyttää olleen amerikkalaisten suuryritysten kohdalla pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Kesäkuun lopussa 2002 yhdysvaltalainen kopiokonevalmistaja Xerox ilmoitti tehneensä kirjanpitovirheitä 6.4 miljardin dollarin arvosta vuosina 1997-2001 ( Rossi 2002: Xerox myönsi yli kuuden…). Heinäkuun puolivälissä 2002 paljastui, että internetyhtiö America Online (AOL) oli kaunistellut liikevaihtoaan noin 270 miljoonan dollarin arvosta vuosina 2000-2002. (Rossi 2002: Internetyhtiö AOL suurenteli liikevaihtoaan).
Jo vuoden 2001 lopussa jättiläismäinen amerikkalainen energiayhtiö Enron oli anonut velkajärjestelyyn pääsyä epäselvissä olosuhteissa.

Talousrikoksia on tietysti tapahtunut muuallakin kuin USA:ssa. Vuoden 2003 lopussa julkisuudessa puitiin ruotsalaisen finanssikonsernin Skandian skandaalia, jonka sanotaan olevan omaa luokkaansa pohjoismaisessa taloushistoriassa. Selvitysten mukaan yhtiön ylin johto oli kopeloinut kahta yhtiön kannustinohjelmaa siten, että Skandian kustannukset olivat ”muuttuneet” 1.4 miljardia kruunua (155 miljoonaa euroa) suuremmiksi kuin mitä yhtiön hallitus oli hyväksymissään ohjelmissa edellyttänyt (Helsingin Sanomat 3.12.2003, pääkirjoitus: Hallituksen pitää osata…).

Jättimäisessä italialaisessa elintarvikeyrityksessä Parmalatissa paljastui vuoden 2003 lopussa rikosvyyhti, jota on luonnehdittu ”yhdeksi yrityshistorian röyhkeimmistä talouspetoksista”. Italian syyttäjäviranomaiset arvioivat Parmalatin perustajan ja entisen pääjohtajan Calisto Tanzin kavaltaneen yhdessä sisäpiiriin kuuluneiden avustajiensa kanssa Parmalatilta yli 800 miljoonaa euroa sekä kätkeneen 10 -13 miljardin euron velat, joten kirjanpitorikosten yhteismääräksi arvioitiin noin 14 miljardia euroa (Helsingin Sanomat 2.1.2004: Lisää pidätyksiä Parmalat-skandaalissa).

Talouspetosten ja skandaalien vaikutusta ja yhteyttä yhteiskunnan taloudelliseen kehitykseen, syrjäytymiseen ja esim. parhaillaan koko länsimaisessa markkinataloudessa tapahtuviin lomautus- ja irtisanomisaaltoihin on tutkittu ja pohdittu vähän, jos juuri lainkaan. Inhimilliseltä kannalta ikävintä tässä yhteydessä on ehkä havainto, että samanaikaisesti miljardihuijausten yhteydessä kerrotaan usein eri maiden hallitusten päätöksistä supistaa kansalaisten sosiaaliturvaa.

Tässä yhteydessä on äärimmäisen mielenkiintoinen se Marxin havainto, että kansalaisten kieltäymykset (eli nykykielellä sosiaalipoliittiset uhraukset, leikkaukset) kapitalismin pelastamiseksi muuttuvat fiktiivisen (kuvitteellisen) talouden vaiheessa järjettömiksi mm. siksi, että uhraukset eivät mene “oikeisiin osoitteisiin”. “Käsityksistä, joissa on vielä mieltä kapitalistisen tuotannon kehittymättömämmässä vaiheessa, tulee tässä täysin mielettömiä. Onnistuminen ja epäonnistuminen johtavat tässä (”uhrausten” toteuttamisessa SR) samassa määrin pääomien yhteen kokoontumiseen ja näin ollen pakkoluovutukseen mitä valtavimmassa mittakaavassa” (Marx 1976, 436). Marxin viesti nykykäytännölle on siis tältä osin se, että eläkkeistä, terveydenhoidosta, lapsilisistä jne. tehtävät ”säästöt” eivät välttämättä eivätkä edes pääsääntöisesti mene talouden yleiseen tervehdyttämiseen, vaan niitä saatetaan käyttää mm. taloushuijausten aiheuttamien tappioiden kattamiseen.

Kuvitteellinen talous tavallaan ”syö” kapitalismin tuotannollista eli produktiivista pohjaa.
Nykyhetkeen siirrettynä ja huomioiden, että Marxin aikana osakejärjestelmä (Aktienwesen) oli vielä nykyiseen verrattuna hyvin alkuasteella, on pidettävä nerokkaana Marxin arviota, jonka mukaan osakelaitos on kapitalistisen yksityisteollisuuden poistamista itse kapitalistisen järjestelmän perustalla. Marxin mukaan osakelaitos eli osakejärjestelmä “hävittää yksityisteollisuutta sitä mukaa kuin osakejärjestelmä leviää ja ottaa hallintaansa uusia tuotannonaloja” (Marx 1976, 435, vuoden 1904 saks. painos, s. 427; vahvennus SR).

Paitsi että osakejärjestelmä hävittää kapitalismin tuotannollista perustaa se samalla (mikä itse asiassa on pitkälle sama asia) vie pohjaa pois itse palkkatyöjärjestelmältä ja sen mielekkyydeltä. Nykykäytännössä on havaittavissa, että erilaiset optiojärjestelyt ja osakkeenomistajien äkkirikastumiset (mm. osingonjakojen muodossa) samoin kuin esim. eläkkeelle lähtevien tai eroamaan joutuvien johtajien ”kultaiset kädenpuristukset” ovat viemässä uskottavuutta työehtosopimuspoliittisilta käytännöiltä. Marxilaisittain ajatellen tämä on eräänlaista maaperän valmistelua siirtymiselle palkkatyöjärjestelmästä kohti uutta järjestelmää.

Edellä sanottuun liittyy läheisesti Marxin arvio, jonka mukaan elävän työvoiman syrjäyttäminen kapitalisti¬sesti johdetusta tuotannosta on eräs kapitalismin keskeisimmistä piirteistä, ellei keskeisin. Syrjäytyminen liittyy erityisesti siihen kapitalistisen tuotanto¬muodon erityispiirteeseen, joka ilmenee tuotantovälineisiin sijoitettavan arvonosan epäsuhteisena kasvuna elävään työvoimaan sijoitettavaan arvonosaan verrattuna (Marx 1914, 559-560).

Eräänä esimerkkinä edellä sanotusta voidaan todeta maailman suurimman mikroprosessorien valmistajan, yhdysvaltalaisen Intelin pääjohtajan Craig Barrettin taannoinen arvio (tavallaan ”hätähuuto”), jonka mukaan telekommunikaatioyhtiöt investoivat vuosittain noin 17 prosenttia liikevaihdostaan uusiin laitteisiin. Vuonna 2000 tämä prosenttiluku nousi 35:een, mikä Barrettin mukaan oli ”ennen näkemätöntä ja kestämätöntä” (Helsingin Sanomat 12.8.01: Intel uskoo pitkään…).

6.2. Keskimääräinen eli yleinen voiton suhdeluku ja sen alenemispyrkimys

Tuotantovälineisiin ja raaka-aineisiin sijoitettavan arvonosan epäsuhteinen kasvu elävään työvoimaan nähden on Marxin mukaan keskeinen syy myös keskimääräisen eli yleisen voiton suhdeluvun alenemispyrkimykseen kapitalistisesti johdetussa taloudessa. Marx erotti toisistaan lisäarvon suhdeluvun ja toisaalta voiton suhdeluvun. Ensiksi mainittu on pääomanomistajan saaman lisäarvon (m) suhde käytetyn työvoiman (v) arvoon eli m/v. Lisäarvon suhdeluvussa verrataan siis lisäarvoa vain työvoiman arvoon eli tavanomaisesti ilmaisten palkkaan. Mitä suurempi tuo mainittu suhdeluku yleisesti ottaen on eli mitä suurempi (m) on suhteessa (v:hen) , sitä suurempi on työvoiman riiston aste.

Voiton suhdeluvussa puolestaan lisäarvoa (m) verrataan pysyvän pääoman ( c ) ja vaihtelevan pääoman (v) summaan eli työvoimaan ja tuotantovälineisiin yhteensä sijoitettuun arvoon eli voiton suhdeluku = m/c+v. (ks. Marx 1974, 198 ff.; sama 1976, 50-57).Tämän ohella Marx erotti vielä keskimääräisen eli yleisen voiton suhdeluvun, joka seuraa edellä mainittua kaavaa (m/c+v) ja tarkoittaa sitä, että eri tuotannonaloilla vallitsevat voiton suhdeluvut tasoittuvat kilpailun avulla yleiseksi voiton suhdeluvuksi (ks. Marx 1976,159 ff.) .

Vaikka kapitalismin edetessä lisäarvon suhdeluku (m/v) eli työvoiman riistoaste pyrkii kohoamaan, koska tuotteet ja niihin sisältyvä lisäarvo (m) tuotetaan suhteellisesti yhä pienemmällä elävän työvoiman määrällä (v), niin toisaalta - Marxin mukaan – ”pysyvän pääoman vähittäisellä kasvulla vaihtelevaan verrattuna täytyy olla välttämättä tuloksenaan yleisen voiton suhdeluvun vähittäin tapahtuva lasku lisäarvon suhdeluvun eli pääoman harjoittaman työn riiston asteen pysyessä samana” (Marx 1976, 215; Marx 1904,192, vahvennettu KM).

Oikeastaan siis sama syy eli vaihtelevan pääoman (palkkojen) pieneneminen suhteessa pysyvään pääomaan (tuotantovälineiden ja raaka-aineiden arvoon), joka lisää yksityisen kapitalistin (tai yksityisen tuotantosektorin) lisäarvon suhdelukua, pyrkii vähentämään yhdistettyjen tai merkittävimpien tuotantosektoreiden yleistä voiton suhdelukua eli ”voiton suhdeluku laskee kohonneesta lisäarvon suhdeluvusta huolimatta” (Marx 1976, 214-15, 229; Marx 1904, 191-2, 207). Pääasiallisimman syyn yleiseen voiton suhdeluvun alenemispyrkimykseen voidaan sanoa olevan pysyvän (eli tuotantovälineisiin ja raaka-aineisiin sijoitettavan) pääomanosan suhteellinen (tai pikemminkin: suhteeton) kasvu vaihtelevaan pääomanosaan (työvoimaan) verrattuna eli pelkistäen: vaikka lisäarvo m kasvaa kapitalismissa hyvin voimakkaasti, pysyvä pääoma ( c ) pyrkii kasvamaan suhteellisesti vielä sitäkin voimakkaammin.

6.3. Vastaan vaikuttavia tekijöitä

Marx kiinnitti Pääoman kolmannessa osassa huomiota tuotantovoimien tavattoman voimakkaaseen kehitykseen omana aikanaan ja huomautti, että voiton suhdeluvun alenemisen selittämisen tilalle ilmaantui uusi vaikeus, nimittäin sen selittäminen, miksi tuo suhdeluvun lasku ei siihen mennessä ollut suurempaa ja nopeampaa kuin se oli (Marx 1976, 235, 1904, I, 213).

Vastauksena esittämälleen kysymykselle Marx (1976,235-243; 1904, I, 213 - 222 ) etsi voiton suhdeluvun alenemispyrkimyksille ns. ”vastaan vaikuttavia syitä”, joiden johdosta voiton suhdeluku ei sittenkään alene suoraviivaisesti, vaan nuo vastaan vaikuttavat tekijät saattavat olla niin vahvoja, että ne antavat alenemissuuntaukselle ”vain tendenssin luonteen” (nur den Charakter einer Tendenz). Vastaan vaikuttavien syiden johdosta voiton suhdeluvun lasku saattaa hidastua ja pysähtyä tai tuo suhdeluku voi kohottautua ylöspäin.

Syy pääomanomistajien vastatoimiin eli ”vastaan vaikuttavien tekijöiden” käyttöönottoon on, että vaikka voiton suhdeluvun alenemistendenssi tavallaan jopa suosii suurkapitalisteja nopeuttamalla pääoman keskittymistä suhteellisesti yhä harvempiin käsiin ”riistämällä omaisuuden pieniltä kapitalisteilta”, niin (koska toisaalta voiton suhdeluku on kapitalistisen tuotannon varsinainen kiihotin) tuon suhdeluvun lasku ”hidastaa uusien itsenäisten pääomien muodostumista ja ilmenee näin ollen seikkana, joka uhkaa kapitalistisen tuotantoprosessin kehitystä” (edistämällä mm. ylituotantoa, keinottelua ja kriisejä) (Marx 1976, 244-5; Marx 1904, 222-223).

Ensimmäisenä voiton suhdeluvun laskua vastaan vaikuttavana tekijänä Marx mainitsi työn (työvoiman) riistoasteen kohoamisen. Tässä yhteydessä erityisesti työpäivän pidentäminen (”tämä uudenaikaisen teollisuuden keksintö”) on keino, joka lisää anastetun lisäarvon (Mehrwert =m ) määrää muuttamatta olennaisesti työvoiman suhdetta pysyvään pääomaan (tuotantovälineisiin). Marx huomautti, että ”todellisuudessa työpäivän pidentäminen pikemminkin pienentää pysyvää pääomaa suhteellisesti” (Marx 1904, 213-14; ks. Marx 1976,236).

Eräänä ajankohtaisena esimerkkinä siitä, että pääomanomistajat ovat tavallaan ottamassa uudelleen käyttöön työajan pidentämisen, ”tämän uudenaikaisen (so. varhaisen SR) teollisuuden keksinnön” voidaan pitää mm. sitä, että saksalainen elektroniikkajätti Siemens sopi kesäkuun lopulla 2004 maan ammattiliittojen kanssa, että sen kahdella tehtaalla työntekijöiden viikkotyöaika pitenee 35 tunnista 40 tuntiin ilman palkankorotuksia. Sopimus koskee 4 000 työntekijää ja takaa heille työpaikan kahdeksi vuodeksi. Vaihtoehtona olisi ollut tehtaan siirtäminen Unkariin. Vaikka sopimus koskee vain osaa Siemensin henkilökunnasta, toimenpidettä pidetään merkittävänä suunnanmuutoksena Saksassa ja laajemminkin Euroopassa. On odotettavissa, että muut yritykset seuraavat Siemensin esimerkkiä ja myös Ranskassa on käynnistynyt keskustelu siitä, voitaisiinko 35 tunnin viikkotyöajasta joustaa ylöspäin (Helsingin Sanomat 6.7.2004, pääkirjoitus: Työaikojen lyhenemisessä käännekohta…).

Pärjätäkseen maailmanlaajuisessa kilpailussa eurooppalaisyritykset haluavat alentaa kustannuksiaan. Yksi tapa alentaa kustannuksia on siirtää tuotantoa halvempiin maihin kuten Itä-Eurooppaan ja Aasiaan, mikä merkitsisi työpaikkojen katoamista euroalueelta. Työnantajien on tässä tilanteessa helppo painostaa työntekijöitä tinkimään työehdoista. Helsingin Sanomien (6.7.04) pääkirjoittajan arvion mukaan ”Työaikojen pidennys on ehkä työntekijöiden kannalta hyväksyttävämpi vaihtoehto palkanalennukselle.”

Marxin paljastaman voiton suhdeluvun alenemistendenssin (ja sitä vastaan suuntautuvien toimenpiteiden) kannalta työajan pidentäminen saattaakin olla työnantajille edullisempi vaihtoehto kuin työntekijöihin kohdistettu suora palkanalennus. Esimerkiksi edellä mainitun Siemensin osaltahan tapahtuu siten, että vaikka työntekijöiden palkkataso reaalisesti per/tunti laskee (työajan pidennys ilman palkankorotuksia), työntekijöille maksettava kokonaispalkkamäärä eli vaihteleva pääoma (v) saattaa pysyä entisenä ja jopa kohota (ja siten hidastaa voiton suhdeluvun alenemistendenssiä). Toisaalta vaikka yksityisen työntekijän palkkataso laskee, työntekijöiden kokonaismäärä pysyy entisenä (vähintään kahden vuoden työpaikkatakuu) joten elävän työvoiman läsnäolo pysyy määrällisesti korkeampana (kuin vaihtoehdossa, jossa työvoimaa vähennettäisiin) ja jatkuu pidempään (työajan pidennys) kuin aikaisemmin. Näin ollen myös lisäarvoa (m) luodaan (absoluuttisesti) aikaisempaa enemmän, millä tietysti on voiton suhdelukua kohottava vaikutus.

Työntekijöiden, toimihenkilöiden ja ammattiyhdistysliikkeen kannalta kyseinen kehitys on luonnollisesti mitä arveluttavinta, sillä merkitseehän työajan pidennys kirjaimellisesti ihmiskunnan työhistorian ja yleensä historian kellojen kääntämistä taaksepäin.

Eräänä työn riistoasteen syventämistä lisäävänä ja voiton suhdeluvun laskutendenssiä hidastavana keinona Marx mainitsi myös laajamittaisen naisten ja lasten työn hyväksikäytön, jolloin pysyvä pääoma ei välttämättä kohoa entisessä suhteessa vaihtelevaan, mutta tuotetun ”tuotteen määrä kohoaa suhteessa käytettyyn työvoimaan”. Tässä yhteydessä Marx piti eräänä olennaisena tekijänä sitä, että työn tuotantovoima ”vapautetaan kaikista kuljetushäiriöistä (Verkehrshemmungen), mielivaltaisista tai aikaa myöten häiritseviksi tulleista rajoituksista, ylipäätään kaikenlaisista kahleista ” (Marx 1976,235-6; Marx 1904, 213-14).

Viimeksi mainitun tekijän osalta tämän päivän tunnetuimpia työnantajapuolen vaatimuksia on, että työvoiman myynti pitäisi vapauttaa kaikista ”turhista rajoituksista”, että pitäisi lisätä työmarkkinoiden ”joustavuutta” jne. Tähän liittyy myös työnantajapuolen väite, että ay-liike muodostuu ”tuotannon jarruksi” pitäessään kiinni työehtosopimusten määräyksistä siis esim. samapalkkaisuuden (samasta työstä sama palkka) periaatteesta.

Toisena keskeisenä pääkeinona (työn riistoasteen syventämisen ohella), jolla pääomanomistaja kamppailee keskimääräisen voiton suhdeluvun alenemispyrkimystä vastaan, Marx mainitsi työpalkan polkemisen alle työvoiman arvon. Tällä tarkoitetaan työpalkan painamista työvoiman virallisesti tunnustetun arvon alapuolelle (”Herunterdrucken des Arbeitslohns unter seinen Werth”) (Marx 1904,216) ja tämä tekijä on Marxin mukaan ”eräs merkittävimmistä syistä, jotka viivyttävät voiton suhdeluvun laskutendenssiä”.

Eräänä ajankohtaisena esimerkkinä edellä todetusta Suomen Teollisuuden ja työnantajien keskusliiton johtaja Seppo Riski esitti lokakuussa 2003, että ensimmäiseen työpaikkaan tulevalle nuorelle voitaisiin paikallisesti sopien maksaa työehtosopimusten tasoa alempaa palkkaa. Riski perusteli vaatimustaan YLE radio 1:n Ykkösaamussa 20.10.2003 lähinnä sillä, että tämän toimenpiteen ansiosta ”nuoret pääsisivät helpommin töihin”. Samalla Riski totesi, että tuollaiset nuoret tulisivat olemaan lähinnä määräaikaisissa työsuhteissa. Samassa ohjelmassa SAK:n apulaisjohtaja Ari Seger totesi Riskin ehdotuksen ikädiskriminaatioksi, joka toteutuessaan sotisi työehtosopimuksissa omaksuttua samapalkkaisuuden (samasta työstä sama palkka) – periaatetta vastaan ja suuntautuisi myös työehtosopimusten yleissitovuusperiaatetta vastaan.

Em. ohjelmassa viitattiin myös Riskin jo aikaisemmin julkisuudessa esittämään näkemykseen jonka mukaan pitkäaikaistyöttömiä tulisi työllistää työehtosopimusten tason alittavilla palkoilla. Ay-liikkeen edustaja ihmetteli, eikö riitä, että ihmistä on rangaistu työttömyydellä, pitääkö häntä rangaista vielä yleistä sopimustasoa alemmilla palkoillakin.

6.3.1. Suhteellinen liikaväestö

Eräs voiton keskimääräisen suhdeluvun alenemispyrkimystä vastaan vaikuttava tekijä on Marxin mukaan suhteellisen liikaväestön synnyttäminen, mikä ilmiö puolestaan on erottamaton osa työn tuotantovoiman kehittymistä. Suhteellinen liikaväestö tarkoittaa kapitalistiselle tuotantoprosessille ominaista piirrettä, jonka mukaisesti ”kasvaneella määrällä tuotantovälineitä …on aina käsillä vastaavasti kasvanut ja jopa liikanainen, riistettäväksi soveltuva työläisväestö” (Marx 1976, 221; 1904, 198-9).

Suhteellisen liikaväestön synnyttäminen tapahtuu tuotantovoimaa lisäämällä, mikä puolestaan ilmenee kapitalismissa voiton suhdeluvun laskutendenssinä (koska tuotantovoiman kasvu tapahtuu yleisesti työvoimaa tuotantovälineillä syrjäyttämällä eli alentamalla työvoiman arvoa suhteessa tuotantovälineisiin). Marx totesi kuitenkin, että silloin kun tuota liikaväestöä on huomattavan paljon työmarkkinoilla, sillä saattaa olla voiton suhdeluvun alenemista jarruttavia vaikutuksia. Sama syy (palkkojen alijäämäisyys käytettävien tuotantovälineiden arvoon nähden), joka johtaa voiton keskimääräisen suhdeluvun laskupyrkimykseen, saattaa muodostaa hidasteen ja jopa esteen tuolle alenemispyrkimykselle. Tuollaisen tilanteen vallitessa vaihteleva pääoma (palkka) saattaa työläisten halpuudesta ja paljoudesta johtuen muodostaa huomattavan osan kokonaispääomasta vaikka työpalkka onkin tavanomaisen keskitason alapuolella (Marx, 1976, 239-240 ja 1904, 217- 18). Kyseessä on siis vastaava tilanne kuin alipalkattua naisten ja lasten työvoimaa runsaasti hyväksi käytettäessä (SR).

Edellä todetun tilanteen voisi pitkälle olettaa vallitsevan nykyisessä suomalaisessa tuotantoelämässä, josta (erityisesti vuodesta 2003 alkaen) on tullut lähes keskeytymättä tietoja työvoiman irtisanomisista (suhteellista liikaväestöä on siis lisätty) ja samanaikaisesti kun epätyypillisten ”pätkätöiden” ja määräaikaisten työsuhteiden on todettu yleistyvän.

Suhteellisen liikaväestön asemaa tarkastellessaan Marx huomautti, että ”suhteellinen liikaväestö näyttäytyy jossakin maassa sitä huomiota herättävämpänä, mitä pidemmälle kapitalistinen tuotantotapa on tuossa maassa kehittynyt” (Marx 1976, 239; Marx 1904, 217). Meillä ”suomalaisessa hyvinvointivaltiossa” leipäjonot ja EU:n tänne lähettämät ruokakassit ovat herättäneet kiusallista huomiota keskellä modernia, vahvasti Nokia-vetoista yhteiskuntaa. Suomalaisessa yhteiskunnassa on viime vuosina ollut havaittavissa myös erityisesti vanhusten huoltoon ja terveydenhoitoon liittyneitä piirteitä, joihin tuntuu pätevän Marxin ja Engelsin aikoinaan tekemä huomautus, jonka mukaan kapitalistinen yhteiskunta ”huomaa yhtäkkiä vajonneensa jälleen äkillisen raakalaisuuden tilaan” ( Marx - Engels 1978, 341). Tuohon raakalaisuuden listaan voitaisiin lisätä esim. eräät suomalaisen kulttuurielämän alasajopyrkimykset, mm. teattereihin kohdistuneet taloudelliset supistustoimenpiteet vuoden 2004 lopussa.

Suhteellisen liikaväestön paljouden (ja siksi esim. palkkoihin menevän määrällisen osuuden kasvaessa) vaihtelevan pääomanosan eli palkkojen (v) osuus voi joissakin tilanteissa kasvaa tuotantovälineiden arvon ( c ) ”kustannuksella” ja muodostaa siten hidasteen voiton keskimääräisen suhdeluvun alenemispyrkimykselle (koko ajan on syytä muistaa, että voiton suhdelukua määritettäessä tuotettua lisäarvoa m verrataan tuotantovälineiden ja palkkojen yhteissummaan eli m ilmaistaan prosentuaalisena osuutena tuosta yhteissummasta). Tähän liittyy itse asiassa johtopäätös, että taloudelle kokonaisuutena (ja myös pääomanomistajille kokonaisena luokkana) saattaisi olla taloudellista etua siitä, että palkkatyöntekijöiden tulo-osuutta eli vaihtelevan pääomanosan suuruutta tuotantoelämässä lisättäisiin suhteessa tuotantovälineiden arvoon (koska se hidastaisi voiton suhdeluvun alenemistendenssiä).

Vastattavaksi jääkin kysymys, että jos kerran sosiaalipoliittisilla ja muilla liikaväestön aseman parantamiseen tähtäävillä toimenpiteillä on (tai ainakin saattaa olla) voiton keskimääräisen suhdeluvun alenemispyrkimystä hidastavia vaikutuksia, miksi yrittäjä- ja työnantajapuoli sitten niin yleisesti vastustaa tuon väestönosan asemaa parantavia toimenpiteitä ja miksi työnantajapuoli ylipäänsä ei hevillä toimi tuotantoelämästä tapahtuvaa syrjäytymisilmiötä vastaan?

Vastaus tuohon kysymykseen on, että pääomanomistajien ensisijainen motiivi on suppean, yrityskohtaisen taloudellisen voiton tuottaminen ja tässä tavoitteessaan he luottavat enemmän olennaiseen ja perinteiseen kilpailumenetelmäänsä, joka on työn tuottavuuden lisääminen, mikä puolestaan tarkoittaa mm. aikaisempaa tehokkaampien tuotantovälineiden käyttöönottoa ja siten elävän työvoiman korvaamista kuolleilla tuotantovälineillä suuremmassa määrin kuin mitä tasapainoinen taloudellinen ja yhteiskunnallinen kehitys edellyttäisi. Kysymys on suhteellisen lyhyen aikavälin voittojen tuottamisesta tuotantoelämän ja koko yhteiskunnan kokonaisedun kustannuksella.

Tämä osoittaa osaltaan sen, että pääomanomistaja ei oman ”suppean” yrityssektorinsa puitteissa pysty huomioimaan yhteiskunnan kokonaisetua eli sitä, että huolehtimalla paremmin myös tuotannosta syrjäytyneiden eduista ja torjumalla työvoiman syrjäyttämistä tuotantoprosessista pääomanomistaja toimisi tietyssä mielessä järkevämmin jopa pääoman omistajaluokan kokonaisintressien kannalta.

Tuotantovälineiden yksityisomistukseen ratkaisevasti perustuva talousjärjestelmä on liian kapea, jotta ensisijaisesti omistajiensa etua ajavat yritykset katsoisivat voivansa ottaa omaa välitöntä etuaan laajempaa vastuuta yhteiskunnan kokonaisedusta. Pääomanomistaja katsoo olevansa pakotettu valitsemaan mieluummin lyhytjänteisen voitontavoittelun ja omienkin taloudellisten etujensa kannalta pidemmällä tähtäimellä epäloogisen vaihtoehdon (voiton keskimääräisen suhdeluvun alenemisen tien). Toisaalta pääomanomistaja toimii tässä omalla kapealla pohjallaan sikäli omien etujensa kannalta loogisesti, että (kuten Marx huomautti) runsaalla ja matalatuloisella ylijäämäväestöllä voi joka tapauksessa olla määrätyissä olosuhteissa myös voiton suhdeluvun alenemistendenssiä jarruttava vaikutus.

Pelkistetymmin edellä sanottu voitaisiin ilmaista sanomalla, että työnantaja ei katso olevansa vastuussa esim. työntekijöiden ja toimihenkilöiden irtisanomisista ja irtisanomisten torjumisesta (siis työvoiman osuuden säilyttämisestä tuotannossa), vaan lähinnä pääomanomistajan taloudellisen hyödyn ja voiton turvaamisesta.

Viimeksi todettu asenne tuli ilmi kun SAK:n puheenjohtaja Lauri Ihalainen esitti syksyllä 2003 (kuultuaan Elina-konsernin ilmoituksesta vähentää noin 900 työntekijää) keskusjärjestöjen välisiä neuvotteluja, jotta meneillään olevaa irtisanomisaaltoa saataisiin hillityksi (Akkanen 2003: SAK haluaa neuvotteluja…). Ihalainen vaati työnantaja- ja palkansaajajärjestöjen yhteisten neuvottelujen aloittamista siitä, ”mihin toimiin työnantajajärjestöt ovat ryhtymässä välittömän irtisanomis- ja lomautusuhkien välttämiseksi tai lieventämiseksi.” Edelleen Ihalainen halusi, että järjestöt pohtisivat yhdessä menettelytapoja, ”joissa työntekijät tulisivat paremmin kuulluiksi ja voisivat enemmän vaikuttaa ennalta niihin ratkaisuihin kuin mitä arkielämässä on voitu”.

Teollisuuden ja työnantajien TT:n työmarkkinajohtaja Seppo Riski torjui Ihalaisen ehdotuksen heti samana päivänä. ”Nämä ovat yritysten asioita, ja yrityksissä ne täytyy käsitellä. Yritykset tuntevat oman tilanteensa parhaiten.” ”Eivät järjestöt tähän voi puuttua. Omistajat päättävät yritysten taloudellisesta puolesta,” Riski totesi (Akkanen 2003: SAK haluaa neuvotteluja…).

Marxin mukaan pääomanomistajan kannalta olennainen tekijä on, että tuotantovälineiden käytössä on jatkuvasti ns. suhteellinen ylijäämä- eli liikaväestö. Tältä pohjalta selittyy myös nykypäivään siirrettynä se tosiasia, että työnantajapuoli vastustaa tuotannosta tapahtuvan syrjäytymisriskin todellista torjumista ja syrjäytymisen seurausvaikutusten ”lääkitsemistä”(tai suhtautuu näihin asioihin joka tapauksessa hyvin vastentahtoisesti). Voidaan itse asiassa kysyäkin, miksi pääomanomistaja ryhtyisi vapaaehtoisesti pienentämään tai jopa eliminoimaan sellaisen tekijän (työttömyys, irtisanomiset) osuutta, jonka se näkee olevan erään välttämättömän ehdon omalle taloudelliselle menestykselleen? Tämä on eräs esimerkki Marxin toteamasta pääoman ja työn välisestä sovittamattomasta ristiriidasta.

Suhteellisen liikaväestön olemassaolon ohella toinen kapitalistisen tuotantotavan ehto on, että tuo ylijäämäväestö on mahdollisimman hyvin ”riistettäväksi soveltuvaa”, siis aina valmis tarttumaan toimeen. Jotta tällainen alituinen ja jatkuva valmius voisi syntyä, se edellyttää suuremmassa tai pienemmässä määrin syrjäytettyjen taloudellista ja sosiaalista epävarmuutta. Näin ollen pääomanomistaja katsoo, ettei hänen etujensa mukaista ole tuon väestönosan (siis nimenomaan tuotannosta syrjäytetyn ja syrjäytymisuhan alla olevan väestönosan) taloudellisen tai sosiaalisen aseman parantaminen, vaan pikemminkin sen heikentäminen (kuten työnantajapuolen toistuvat vaatimukset esim. työttömyysturvan heikentämisestä osoittavat). Laajojen irtisanomistapausten yhteydessä käytettävät ratkaisut (eroraha, eläkejärjestelyt, mahdollisesti muutaman kuukauden palkka tai koulutukseen ohjaaminen, lyhyesti sanoen ”muutosturva”) ovat toimia, joihin yritysjohto joutuu myöntymään pääasiassa työntekijöiden ja ay-liikkeen voimakkaan painostuksen, yleisen mielipiteen sekä yritysten julkisuuskuvan vuoksi.

Suhteellisen liikaväestön luonteeseen ja asemaan liittyy vielä eräs Marxin keskeinen väite. Hän totesi (1976,222; 1904, 199-200) kapitalistisen tuotannon ja kasautumisen kehityskulun edellyttävän, että työprosessin mittasuhteet jatkuvasti kasvavat, mikä puolestaan edellyttää, että pääomaa sijoitetaan yhä enemmän kuhunkin erilliseen yritykseen. Pääomien lisääntyvää keskittymistä seuraa pääomanomistajien määrällisesti kasvava (joskin aikaisempaan nähden suhteellisesti pienempi) luku. Tämän kehityksen kanssa kulkee käsi kädessä yhä laajempi ”enemmän tai vähemmän välittömien tuottajien (yrittäjien) pakkoluovuttaminen” (Expropriation), mistä puolestaan seuraa, että erilliset kapitalistit (die einzelnen Kapitalisten) ”pitävät käskyvallassaan yhä suurempia työläisarmeijoita”.

Edellä sanotusta voi päätellä, että tuotannon mittasuhteiden historiallisesti laajetessa kapitalismin huonot puolet (irtisanomiset ja lomautukset) koskettavat ja kapitalismin ”kehittyessä” tulevat koskettamaan määrällisesti yhä suurempia työntekijä – ja toimihenkilöjoukkoja. Marxin talousteoriasta voi tehdä lisäksi päätelmän, että kapitalistisen tuotannon laajetessa myös tuota taloutta kohtaavat kriisit ovat taipuvaiset muuttumaan aikaisempaa suuremmiksi. 1990-luvun alun talouslamaa on ainakin työttömyysindikaattoria käyttäen pidetty Suomen uudenaikaisen taloushistorian suurimpana.

Vihdoin voidaan myös päätellä, että suhteellisen liikaväestön (tuotannosta syrjäytettyjen ja syrjäytettävien) absoluuttisen määrän lisääntyessä tuota väestönosaa koskettavat yhä enemmän syrjäytymisen ja myös suoranaisen köyhäläisyyden (pauperismin) tuntomerkit. Syrjäytyminen ja pauperismi ulottuvat koskettamaan sellaisia väestöryhmiä, joiden aikaisemmin on katsottu olleen tuon ”pahan kosketuksen” ulottumattomissa. Taloudellinen epävarmuus ja suoranainen köyhäläisyys (pauperismi) ulottuu siten koskemaan myös ”parempia piirejä” eli niitä, jotka aikaisemmalla työ- ja elämänurallaan ovat kuuluneet ”hyvin toimeentuleviin ihmisiin”.

6.3.2. Ulkomaankauppa

Marx havaitsi myös ulkomaankaupassa elementtejä, joilla on vaikutuksia voiton keskimääräisen suhdeluvun muotoutumiseen. Aihe on ajankohtainen, sillä esimerkiksi nykyistä kansainvälistä talouspoliittista tilannetta silmällä pitäen voidaan kysyä, mikä on sen kehityssuunnan vaikutus voiton suhdelukuun, jossa yritykset (pääomanomistajat) siirtävät tuotantoaan kehittyneemmistä kapitalistisista maista halvan työvoiman maihin (vrt. ns. Kiina-ilmiö) ? Marx (1976, 240; 1904,218) kirjoitti noin 140 vuotta sitten mm.: ”Mitä tulee toisaalta siirtomaihin jne. sijoitettuihin pääomiin, niin niillä voi olla korkeampia voiton suhdelukuja, koska voiton suhdeluku on niissä ylipäätään alhaisemman kehityksen vuoksi korkeampi ja samoin työn riisto on suurempi käytettäessä orjia, kuleja jne.” (1976, 241).

Nykyajan orjia ja kuleja käytetään taloudellisesti heikommin kehittyneissä halpatyövoiman maissa, jonne suomalaisyrityksetkin siirtävät lisääntyvässä määrin tuotantoaan. Marxilaisen arvoteorian ja yleensä työarvoteorian mukaan työvoima on kapitalismissa tavara, jota ostetaan ja myydään työmarkkinoilla. Nykyisin vallitseva tilanne on kansainvälisesti ja taloudellisesti suosiollinen pääomanomistajien voiton suhdeluvun kohottamispyrkimyksille kehitysmaissa siksi, että viimeksi mainituissa on käytettävissä runsaasti halpaa liikaväestöä (vrt. käynnissä oleva Kiinan taloudellinen rakennemuutos maatalousvaltaisesta maasta teollisuusvaltioksi) sekä lähellä olevat, käytännöllisesti katsoen rajattomat markkinat tuotettaville hyödykkeille ja palveluksille.

Samanaikaisesti siinä (kehittyneessä) kapitalistisessa maassa, josta yritykset lähtevät hakemaan ”kovempaa tulosta” muualta, taloudelliset vaikutukset saattavat olla kahtalaisia. Nuo vaikutukset voivat kohottaa voiton suhdelukua myös kotimaassa, mutta (mikä on myös hyvin todennäköistä) ne voivat jättää jälkeensä konkursseja, työttömyyttä ja siten suhteellisen ylijäämäväestön kasvua myös siellä. ”Orjia ja kuleja” saattaa siten esiintyä entistä enemmän myös mm. suomalaisilla työpaikoilla erityisesti ulkomaisen (mutta myös kotimaisen) työvoiman muodossa erilaisissa ”reppufirmoissa” jne.

Pääomien ”karkaaminen” halpatyövoiman maihin (mikä ilmiö tietysti on vain eräs keino pääoman omistajien voiton suhdeluvun alenemispyrkimyksen torjumiseksi eli voittojen kasvattamiseksi) saattaa aiheuttaa vastaavan suhdeluvun voimakkaan alenemistendenssin ”kotimaassa” eli pääomien lähtökohtamaassa pienentämällä siellä syntyvän työttömyyden myötä jopa dramaattisesti elävän työvoiman osuutta tuotantoprosessissa. Näin voiton suhdeluvun lasku saattaa siellä hidastaa uusien itsenäisten pääomien muodostumista ja edistää ylituotantoa, keinottelua ja kriisejä.

”Diskurssin” inspiroimiseksi voitaisiin tässä yhteydessä esittää sellainenkin kysymys, että onko sosialistinen talous- ja yhteiskuntajärjestelmä nyt pyrkimässä maapallolle tavallaan kahta tietä. Eli ovatko toisaalta pitkälle kehittyneiden kapitalistimaiden yritykset taloudellista huipputeknologiaa Kiinaan siirtämällä rakentamassa ”hartiavoimin” kiinalaista sosialismia ja samalla sosialismia maailmanlaajuisessa mittakaavassa ? Vai työntävätkö kansainväliset suuryhtiöt ja pääomat tieltään Kiinan monessa suhteessa vielä kehitysasteella olevat sosialismin elementit? Onko toisaalta suurpääoma halpatyövoiman maihin siirtyessään jättämässä selustan avoimeksi järjestelmän muutosta vaativille voimille pitkälle kehittyneessä markkinataloudessa vai luoko kasvava epävarmuus ja epätasa-arvo oikeistolaisia vastavoimia tuon markkinatalouden piirissä?

6.3.3. Osakepääoman lisääntyminen

Viimeisenä (last not least) voiton suhdeluvun alenemista hidastavana tekijänä Marx kiinnitti huomiota ”osakepääoman lisääntymiseen” (Marx 1976, 243). Vaikka Marx käsitteli ”osakepääoman lisääntymistä” voiton suhdeluvun yhteydessä Pääoman kolmannessa kirjassa vain lyhyesti (huomauttaen, että ”aiheeseen ei voi toistaiseksi syvällisemmin puuttua”) hän kuitenkin teki tuossa tarkastelussa joitakin hyvin tärkeitä havaintoja myös nykykehitystä ajatellen. Hän totesi (Marx 1976, 243; sama 1904, 221), että kapitalistisen tuotannon edistyessä osa pääomasta katsotaan ainoastaan korkoa tuottavaksi pääomaksi ja sitä käytetään vain sellaisena.

Edellä sanottuun läheisesti liittyvänä tekijänä Marx huomautti, että eräät pääomat, vaikka ne onkin sijoitettu ( saks. gestect = sijoitettu, kätketty) suuriin tuotannollisiin yrityksiin, tuottavat kaikkien kustannusten vähentämisen jälkeen ainoastaan suuria tai pieniä korkoja, niin sanottuja osinkoja (Dividenden). Nämä osingot eivät ”mene mukaan” yleisen voiton suhdeluvun tasoittumisprosessiin, ”koska niiden (osinkojen) voiton suhdeluku on keskimääräistä voiton suhdelukua pienempi”. ”Jos ne menisivät mukaan (sisältyisivät SR), niin voiton keskimääräinen suhdeluku laskisi paljon alemmaksi.”

Marx totesi, että teoriassa osingot voitaisiin huomioida voiton keskimääräistä suhdelukua laskettaessa, mutta ”silloin saadaan pienempi voiton suhdeluku kuin se, joka on näkyvissä ja jolla on todella määräävä merkitys kapitalisteille, koska juuri näissä yrityksissä pysyvä pääoma on suurimmillaan verrattuna vaihtelevaan pääomaan” (Marx, mt. suom. s. 243; saks. 221-2).

Kun esim. suomalaisen yrityselämän viimeaikaisten laajojen irtisanomisten yhteydessä on ihmetelty, miksi monet menestyvät yritykset irtisanovat väkeään ja samanaikaisesti maksavat jopa jättimäisiä osinkoja johtajilleen, keskeinen selitys löytyy Marxin voiton suhdeluku – analyysistä. Osingot ovat yrityksissä ylimääräistä rahaa , joka pyrkii painamaan alaspäin voiton suhdelukua (tai ei ainakaan kohota tuota suhdelukua riittävästi ylöspäin) ja josta yrityksen on johtonsa mielestä suorastaan päästävä eroon ”taseita keventämällä”. Nuo yritykset ovat omalla alueellaan tavallaan saavuttaneet kapitalismin niille tarjoaman ”kannattavan” tuotannollisen toiminnan ylärajan. Ne eivät katso voivansa käyttää ylimääräisiä rahojaan riittävää (mielestään riittävää) voittoa tuottaviin lisäinvestointeihin, mikä aiheuttaa niille tarpeen vapautua noista varoista osinkoja jakamalla samalla kun ne pyrkivät vapautumaan (investointien ”puuttumisen” johdosta) ”ylimääräiseksi” muuttuvasta työvoimastaan.

YLE radio 1: n talousarvio-ohjelmassa 12.3.2004 todettiin, että pörssiyhtiöt jakavat Suomessa osinkoja vuoden 2004 aikana yhteensä ennätysmäiset 6.37 miljardia euroa. Ohjelmassa asiantuntijana kuultu Helsingin kauppakorkeakoulun professori Heikki Niskakangas totesi, että syynä osingonjakohalukkuuteen on paitsi osinkojen saattaminen veronalaiseksi tuloksi Suomessa (vuoden 2005 alusta) myös se, että nykyisissä omistajapohjaisissa yrityksissä pyritään omistajavoiton maksimointiin. Niskakangas jatkoi, että osinkojen jako ja yrityksen toteuttamat irtisanomiset tähtäävät tuohon samaan päämäärään. Mainitussa ohjelmassa todettiin, että osingoille on käyttöä myös (jos halutaan) muuhun tarkoitukseen kuin suoraan omistajien rikastuttamiseen. Esimerkkinä Niskakangas mainitsi puhelinoperaattori Elisan, joka ei jakanut osinkoja vuonna 2003. Niskakankaan mukaan Elisa tarvitsee kassavarantonsa näköpiirissä oleviin sisäisiin organisaatiojärjestelyihinsä eikä siksi jaa osinkoja (Talousarvio. Näkemiin hyvinvointivaltio… YLE radio 1, 12.3.2004).

Suomen julkisessa sanassa on viime aikoina alettu kiinnittää huomiota siihen, että useat pörssiyhtiöt maksavat jopa tulostaan suuremmat osingot eli käyttävät yhtiöön vuosien mittaan kerättyä varallisuutta osinkojen maksuun. Myös monet tappiollisen tuloksen tehneet yritykset maksavat omistajilleen osinkoja. (Räikeimpiin tapauksiin lukeutunee ahvenanmaalainen Viking Line, joka samaan aikaan kun maksaa omistajilleen osinkoja, vaatii valtiolta tukea ja henkilöstöltään säästöjä). Menettelyyn liittyy se olennainen tekijä, että kun yritykset käyttävät suurimman osan tuloksestaan osingonmaksuun, rahaa jää vähemmän tai ei lainkaan investointeihin (Helsingin Sanomat 16.2.2004, pääkirjoitus: Osinkorahat ovat pois…).

Tässä on siis eräs työntekijöiden tuotannosta syrjäyttämisen osasyy. Pääomanomistaja katsoo, että on edullisempaa jakaa osa yrityksen tuloksesta osinkoina kuin (mahdollisten) investointien kautta syntyvinä voittoina ja palkkoina. Jaettavat osingot lisäävät voiton = lisäarvon (m) absoluuttista määrää ja työvoiman arvon (v) alentuessa ( irtisanomisten seurauksena) ne (osingot) pyrkivät kohottamaan voiton suhdelukua sen sijaan että ne yrityksen taseissa ”maatessaan” pyrkivät tuota suhdelukua alentamaan.

Suomalaisessa yhteiskunnassa on vähitellen alettu nostaa esiin kysymys siitä, eikö jättimäisiä osinkoja voitaisi käyttää muuhun tarkoitukseen kuin harvalukuisten omistajien rikastuttamiseen. SDP:n puheenjohtaja Paavo Lipponen totesi maaliskuussa 2004, että ”Voitontavoittelu on saanut yrityksissä muotoja, joita on vaikea ymmärtää, kun osingonjakomahdollisuuksia pyritään parantamaan irtisanomisilla ja heikennetään näin investointimahdollisuuksia” (Hautamäki 2004). Helsingin Sanomat totesi pääkirjoituksessaan kesäkuussa 2004, että Valtion rautatiet eli VR-konserni maksaa valtiolle osinkoina 40 miljoonaa euroa vuonna 2004. Huomauttaen, että ”osinko on puhdasta tulonsiirtoa valtiolle”, HS vaati, että tuo raha on ”ilman muuta käytettävä raideliikenteen hyväksi”, lähinnä rataverkon kunnossapitoon (HS 21.6.2004: VR:n maksamat osingot…). Mainittu vaatimus nostaa esiin kysymyksen, eikö osinkotuloja yleensä tule käyttää koko yhteiskuntaa ja tuotantoelämää hyödyttäviin tarkoituksiin ?

Vallitseva käytäntö ei ole toistaiseksi juurikaan suuntautunut tuon vaatimuksen kannalle.
Niinpä lääkeyhtiö Orionin hallitus ehdotti syksyllä 2003, että yhtiö jakaisi omistajilleen ko. vuoden joulukuussa osinkoina yli sata miljoonaa euroa eli kosmetiikkayhtiö Noiron kaupasta lokakuussa saadun kauppahinnan kokonaisuudessaan. Keväällä 2003 jaetun osingon kanssa vuoden 2003 Orionin osakepotti tuli olemaan 2.6 kertaa konsernin vuoden 2002 tuloksen suuruinen. Huomio kiintyi Orionin toimitusjohtajan Jukka Viinasen toteamukseen, jonka mukaan Noiron kauppahinta jaetaan omistajille, ”koska yhtiö ei tarvitse varoja investointeihin” (Lassila 2003, vahvennus SR).

Entä sitten Orionin vuoden 2003 aikana irtisanomat kolmesataa työntekijää?

”Heille minä sanon, että Noiron kauppa ja irtisanomiset eivät liity millään tavalla toisiinsa. Emme voi muuttua työksi, vaikka rahaa olisikin”, toimitusjohtaja Viinanen huomautti (Lassila 2003, vahvennus SR). Henkilöstön taholta tuohon vastattiin, että henkilöstö näköjään kuitenkin voi muuttua rahaksi, vaikka työtä olisikin. Huomautukseen sisältyi viittaus siihen, että yrityksen pitkäaikaisia toimihenkilöitä ostettiin irtisanotuiksi määrätyillä kertakorvauksilla eli ”heidän elämäntyönsä rahastettiin kertakäyttöisenä pelimerkkinä” (Siltala 2004).

Eikö toimitusjohtaja Viinanen edellä ilmaise ja tunnusta oikeastaan sen, että lääkeyhtiö Orion monien muiden yritysten tavoin on tässä saapunut oman tuotannollisen toimintansa takarajalle: yrityksen tuotannollista pohjaa ei voida laajentaa, mutta voittoja (osinkoja) voidaan ja suorastaan täytyy jakaa omistajille, Samalla ilmenee, että kapitalismi on kohdannut rajan, jossa käytettävissä olevia varoja ei käytetä pääomanomistajien asettamien ehtojen vuoksi tuotantoelämän laajentamiseksi ja kansalaisten hyvinvoinnin turvaamiseksi, vaan ne jaetaan henkilöille ja yhteisöille, jotka eivät niitä tarvitse.

Tässä yhteydessä Marxin analyysi kohoaa suorastaan hätkähdyttävään ajankohtaisuuteen. Marx totesi, että ”voiton suhdeluvun lasku hidastaa uusien itsenäisten pääomien muodostumista” ja että taloustieteilijät tuntevat että kapitalistinen tuotantotapa luo tässä itselleen rajan. Porvarilliset taloustieteilijät, jotka Ricardon tavoin pitävät kapitalistista tuotantotapaa ainoana ja ehdottomana, eivät kuitenkaan vieritä tuon rajan olemassaoloa kapitalistisen tuotantomuodon, vaan esim. luonnon rajoittuneisuuden syyksi (Ricardon maankorko-opin mukaan ongelmana oli maan niukkuuteen perustuva talouselämän rajoittuneisuus).

Marxin arvio on kova: ”Mutta siinä kammossa, jota he (porvarilliset taloustieteilijät SR) tuntevat laskevan voiton suhdeluvun edessä, on tärkeintä tunne, että kapitalistinen tuotantotapa kohtaa tuotantovoimien kehittyessä rajan, jolla ei ole mitään tekemistä rikkauksien tuottamisen kanssa sinänsä; ja tämä omalaatuinen raja on todistuksena kapitalistisen tuotantotavan rajoittuneisuudesta ja vain historiallisesta, ohimenevästä luonteesta” (Marx, 1976, 245; 1904,223 vahvennettu SR).

Helsingin Sanomien taloussivulla kerrottiin 8.12.2004, että Suomessa pörssiyhtiöt (yhteensä 31 pörssiyhtiötä) olivat syksyn 2004 aikana jakaneet ylimääräisinä osinkoina 850 miljoonaa euroa niiden 6.5 miljardin euron lisäksi, jotka jaettiin jo saman vuoden keväällä vuoden 2003 tuloksesta. Saman kirjoituksen (Kallionpää 2004) mukaan varainhoitoyhtiö Mandatumin toimitusjohtaja Kari Järvinen ”olisi odottanut yhtiöiltä vieläkin agressiivisempaa anteliaisuutta.”

Niinpä tietenkin ! Kuinkahan hirvittävän pitäisi sen ”agressiivisemman anteliaisuuden” olla, mikä tyydyttäisi pääomanomistajien miljardiahneuden. Helsingin Sanomien saman numeron samalla taloussivulla oli osinkoja koskevan kirjoituksen (”Lisäosinkoja jaetaan nyt kilvan”) alapuolella Annakaisa Pirilä-Mänttärin kirjoitus ”Puoli miljardia työntekijää tienaa alle dollarin päivässä”. Viimeksi mainitussa kirjoituksessa viitataan Kansainvälisen työjärjestön ILO:n julkistamaan raporttiin, jonka mukaan noin 550 miljoonaa maailman työläistä elää alle dollarilla eli vajaalla 75 sentillä päivässä. Saman ILO:n raportin mukaan puolet maailman työtä tekevistä ihmisistä eli 1.4 miljardia työssä käyvää elää alle kahdella dollarilla eli vajaalla 1,5 eurolla päivässä (Pirilä-Mänttäri 2004).

Nuo kaksi edellä mainittua otsikkoa perätysten saman lehden taloussivulla nostavat mieleen inhorealistisen tuntemuksen. Molemmissa kirjoituksissa puhutaan ”miljardeista”: toisessa suomalaisen yhteiskunnan miljardiosingoista, toisessa puolentoista miljardin työssä käyvän elämästä köyhyysrajalla tai sen alapuolella. Suomalaisten toimitusjohtajien (enempää kuin muidenkaan johtajien) jotka osallistuvat miljardiosinkojen jakoon, ei ole kuultu puhuvan siitä, että noille 1.5 miljardille köyhälle työssäkäyvälle tulisi suunnata ”agressiivisempaa anteliaisuutta.” Ja mikäli puhuvat, on ehkä syytä pelätä pahinta.

Kansainvälinen työjärjestö neuvoo raportissaan World Employment Report 2004-2005, että köyhyyttä tulisi vähentää keskittämällä talouspoliittiset toimet kunnollisten ja tuottavien työpaikkojen luomiseen (Pirilä- Mänttäri 2004). Niinpä niin. Sitähän on yritetty yhteiskunnassa korostaa, mutta kun osingot tuntuvat olevan omistajille investointeja makeampia.

Mikä siis on osingonjaon oikeutus ja moraali vai onko sellaista olemassa ? Osingonjakoa kannattavan professori Jarmo Leppiniemen mukaan ellei osinkoja jaettaisi se olisi yhtä kuin ”rahan polttamista” (YLE radio 1, 5.12.2003. Aamun peili. klo 7.00).

Historiassa on esimerkkejä siitä, että nälkää näkevän maailman keskellä ja tavallaan silmien edessä on poltettu viljaa ylituotantokriisin voittamiseksi ja taloudellisten voittojen turvaamiseksi. Eikö osinkokäytännössä, jossa mahtavia osinkoja jaetaan samanaikaisesti kun työntekijöitä ja toimihenkilöitä irtisanotaan ja lomautetaan yrityksistä niiden pörssikurssien nostamiseksi, ole kyseessä jotenkin vastaava barbaarinen ja ”sivistyneeseen maailmaan” kirjaimellisesti sopimaton viljan polttamisilmiö. Eikö osinkoihin käytettävät rahamäärät voitaisi esim. Suomessa käyttää uusiin investointeihin, tuotannon laajentamiseen ja siten uusien työpaikkojen luomiseen (joita pääministeri Matti Vanhasen johtama punamultahallitus on luvannut hallitusohjelmassaan lisätä 100 000:lla vaalikauden 2003-2007 aikana, mutta joka tavoite ei näillä näkymin ole toteutumassa) ?

6.4. Pääoman lyhentynyt kiertokulku R - R’

Kuva keskimääräisen voiton suhdeluvun alenemistendenssistä ja keinoista, joita hyväkseen käyttäen pääomanomistajat toimivat tuon tendenssin torjumiseksi jäisi epätäydelliseksi, ellei kiinnitettäisi huomiota alenemistendenssiin läheisesti liittyvään ja Marxin paljastamaan ilmiöön, jota voidaan kutsua ”pääoman lyhentyneeksi kiertokuluksi”.

Marxin mukaan korkoa tuottavassa pääomassa ”Meillä on edessämme kaava R – R’, raha joka synnyttää lisää rahaa, itseään lisäävä arvo, ilman sitä prosessia (tuotantoprosessia SR), joka välittää molempia äärijäseniä” (Marx, 1976, 388 ja 1904, 377). Marx analysoi edellä mainittua näkemystään seuraavasti.

Tavanomaisessa kaupankäyntipääomassa R – T - R’ (raha-tavara-suurempi raha) on kyse siitä, että rahalla ostetaan tavara, joka puolestaan vaihdetaan uuteen (suurempaan) rahamäärään (R´). Kapitalismissa työvoima on tavara ja sikäli erityislaatuinen, että se pystyy lisäämään omaa arvoaan. Kapitalisti ostaa työvoiman, joka tuottaa hänelle ostoarvoa suuremman arvon.

Kaupankäyntipääomassa R-T-R’ on yhä kyse liikkeestä, prosessista, joka jakautuu kahdeksi vastakkaiseksi tapahtumaksi, tavaroiden ostamiseksi ja myymiseksi. Sen sijaan korkoa tuottavan pääoman muodossa, jossa kapitalisti lainaa rahaa korkoa vastaan tavoitellen alkuperäistä rahamäärää suurempaa rahaa eli kaavassa R – R’ tuo edellä mainittu liike, tavaran osto ja myynti on lakannut eli kuoleutunut.

Marxin analyysin mukaan pääomasuhde (eli pääoman ja työn välinen suhde) kehittyy kapitalismissa yhä enemmän kohti korkoa tuottavan pääoman kaavaa R - R’, jossa (pelkkä) raha ”luo” enemmän rahaa. Tämä on seurausta siitä, että kun korko alun perin on vain osa voitosta eli lisäarvosta, jonka (viimeksi mainitun) ”toimiva kapitalisti puristaa työläisestä”, niin jatkossa korko ”itsenäistyy” korkoa korolle kasvaen ikään kuin tuotantoprosessin ulkopuoliseksi ja ikään kuin ilman tuota prosessia syntyneeksi, alkuperäiseksi ”pääoman varsinaiseksi hedelmäksi”, jossa ei ole ”tässä muodossa enää mitään syntymämerkkejä” (Marx 1976, 389 ja sama 1904, 378).

Marxin näkemykseen viitaten Chesnais (1997,74) toteaa, että mitä enemmän finanssitalouden piiri laajenee ja kasvaa sitä enemmän se aiheuttaa fetisismin mahtavaa kehittymistä, mikä kylläkin jo sinänsä on sisäistyneenä tavarasuhteissa, mutta joka saa valtavan yllykkeen nykyisistä finanssimarkkinoista. 1980-luvun kuluessa alkanut finanssipääoman siirtojen (transactions) räjähdysmäinen kasvu ja niiden jatkuminen 90-luvulla ovat Chesnaisin mukaan ”paljastaneet problematiikan, jonka Marx esitti kokonaan toisella rahatalouden kehitystasolla”.

”Pääomasuhde saavuttaa korkoa tuottavassa pääomassa ulkopuolisimman ja fetissimäisimmän muotonsa,” Marx kirjoittaa ja jatkaa, että kun kaava R – T - R’ supistetaan molemmiksi äärijäsenikseen R - R’, niin kyseessä on raha, joka luo enemmän rahaa. ”Se on pääoman alkuperäinen ja yleinen kaava, järjettömäksi tiivistelmäksi kutistettuna.” Korkoa tuottavan pääoman muodossa tämä ominaisuus ilmenee välittömästi, ilman tuotanto- ja kiertokulkuprosessien välitystä. Ulospäin näyttää siltä kuin raha itsessään synnyttäisi lisää rahaa. ”Pääoma ilmenee salaperäisenä ja itsensä luovana koron lähteenä, oman itsensä lisääntymisen lähteenä” (Marx 1976, 388-9; 1904, 377-8).

”Pääoman fetissiasu …on tässä pisimmillään. (Kaavassa) R - R’ meillä on pääoman irrationaalinen muoto, tuotantosuhteiden vääristymisen ja aineellistumisen korkein potenssi: korkoa tuottavan pääoman muoto…; rahan ja vastaavasti tavaran kyky lisätä omaa arvoaan uusintamisesta riippumatta, toisin sanoen se on pääoman mystifiointia räikeimmässä muodossaan” (Marx 1976, 389) (vahvennus SR).

Pääomasuhde saa edellä kuvatunlaisen muodon sitä enemmän mitä suuremmassa määrin kapitalismin ja kapitalistisen rahatalouden kehittyessä ns. kuvitteellinen talous irtoaa reaalitaloudesta. Täsmällisemmin sanottuna kuvitteellinen (fiktiivinen) talous on juuri rahasuhteiden irtoamista reaalisista tuotantosuhteista. Tuohon ilmiöön liittyy eräänä keskeisenä tekijänä voiton suhdeluvun alenemispyrkimys, jonka viimeksi mainitun keskeinen syy on tuotantovälineisiin ja raaka-aineisiin sijoitettavan pysyvän pääomanosan suhteeton kasvu (kasvattaminen) elävään työvoimaan nähden. ”Jotta työläisen liikkeeseen paneman pysyvän pääoman kymmenkertaistuessa päästäisiin samaan (entiseen SR) voiton suhdelukuun, lisätyöajan täytyisi kymmenkertaistua eikä ennen pitkää koko työaika, eivät edes vuorokauden 24 tuntia riittäisi, vaikka pääoma anastaisikin ajan kokonaan” (Marx, 1976, 395, vahvennus SR).

Edellä Marx itse asiassa lausuu tuomion myös nykyajan työajan pidentämistä vaativille piireille. Jos pidentämisen tielle lähdetään, tuolle tielle ei ole loppua näkyvissä ja vuorokaudessa on vain 24 tuntia (lopulta oltaisiin kai tilanteessa, jossa vuorokautta pitäisi pidentää). Jo nykyisellään yritys taloudellisen maksimituloksen saavuttamiseksi työelämässä hipoo hyvin yleisesti inhimillisen suorituskyvyn rajoja, kuten työläisten ja toimihenkilöiden työuupumus, masennus ja muut väsymisilmiöt osoittavat.

Kapitalistinen tuotantomuoto kohtaa siis rajan, jossa pääoman ”suden nälkää” ei pystytä tyydyttämään materiaalisissa tuotantoehdoissa pysyen. Siksi on ilmeisen houkuttelevaa luopua yhä enemmän tuskaa tuottavasta tavarasta, tavaratyöstä (joka pääomanomistajan mielestä on erityisesti nykyisissä hyvinvointivaltioissa liian kallista) ja koko tuotantoprosessista sekä ”oikaista” lyhennettyyn eli kutistettuun pääoman liikkeeseen. Tämä tapahtuu ratkaisevasti mielikuvituksen voimalla. Marx huomauttaa, että kokonaistyöpäivän kesto rajoittaa tuotannossa pääoman kasaamista, mutta ”jos lisäarvo käsitetään koron irrationaalisessa muodossa” (siis muodossa R - R’), niin silloin rajaeste on voitettavissa ja ”pääoman kasaaminen ylittää kaiken mielikuvituksen” (Marx, 1976, 395).

Pääoman kasaaminen näyttää todella ylittävän kaiken mielikuvituksen nykyisessä spekulatiivisessa, fiktiivisessä taloudessa. Eikö siinä ole kysymys Marxin ennusteen toteutumisesta, jossa työvoimaa tullaan ostamaan suhteellisesti yhä vähemmän ja jossa kapitalistisia tuotantosuhteita tulevat hallitsemaan yhä enemmän rahasuhteet, pelkkää korkoa tuottavan pääoman kaava eli raha tuottaa suuremman rahan R – R’ ? Perinteisestä kaupankäyntikaavasta R – T – R’, jossa rahalla ostetaan tavara (= työ) ja tämä tavara vaihdetaan suurempaan rahaan, välijäsen T putoaa yhä enemmän pois. Kokonaisia tuotannon aloja voi siis pudota ”väliin”. Onko ihme jos työttömyys lisääntyy kuin tauti ja YT-neuvottelujen virta on loputon?

Pääoman ”lyhentynyt kiertokulku” on eräs niistä historiallisista keinoista, oikeastaan ”kikoista”, joilla pääomanomistajat yrittävät kiertää voiton suhdeluvun alenemispyrkimyksen aiheuttamat ongelmat, harmit ja vaikeudet.

Tuotantovälineiden (ja tuotantovälineiden käytön) yksityisomistukseen perustuvan järjestelmän pohja on liian kapea hallitakseen yhteiskunnan kasvavia tuotantovoimia ja kansalaisten luovia kykyjä sekä tyydyttääkseen riittävästi kansalaisten tarpeita. Se, että kapitalismi luo kuvitteellisen (ratkaisevasti mielikuvituksen voimaan perustuvan) ”talouden” varsinaisen reaalitalouden päälle ja rinnalle, osoittaa, että reaalitalouden lait ovat muuttuneet liian ”ahtaiksi” yksityisomistukselliselle tuotantojärjestelmälle.

Pääomanomistajat ja rahakauppiaat ovat pörssikapitalismin avulla asettuneet tavallaan uhmaamaan viimeksi mainittua väitettä. Omistussuhteita on ”avarrettu” eli rikkaita on rikastutettu ikään kuin samalla haluten osoittaa, että ”rahaa on” ja että yksityisomistuksellinen kapitalismi sisältää riittävästi voimavaroja reaalitalouden hallitsemiseksi eli että yksityisomistus sittenkin olisi riittävän ”avara” pitämään sisällään kasvavat tuotantovoimat.

Kuvitteelliseen talouteen turvautuva kapitalismi on kuin doping-aineita käyttävä urheilija, jonka omat rahkeet eivät riitä tai kuin huumeita käyttävä henkilö, joka haluaa ”avartaa” liian ahtaiksi osoittautuvia rajojaan. Noiden aineiden käytöstä on kuitenkin yhä vaikeampi palata arjen realiteetteihin.

Tässä yhteydessä on syytä myös palauttaa mieleen Marxin (1976,435) toteamus, jonka mukaan osakelaitos eli osakejärjestelmä “hävittää yksityisteollisuutta sitä mukaa kuin osakejärjestelmä leviää ja ottaa hallintaansa uusia tuotannonaloja”. Kun esim. suuria yrityskauppoja käydään lähes yksinomaan osakkeita vaihtamalla – kuten esimerkiksi teleyhtiö Sonera on tehnyt saksalaisen Deutsche Telekom’in kanssa - ja kun osakkeiden arvot voivat vaihdella mitä omituisimmista syistä, työläisten luomat taloudelliset (todelliset) arvot saattavat joutua kokemaan mahtavia arvonalennuksia.

Syrjäytymisen ja syrjäyttämisen osalta tämän päivän talouselämän keskeisimmäksi kysymykseksi on nostettava koko pörssikapitalismin kyseenalaistaminen. Ellei pörssijärjestelmän olemassaoloa kyseenalaisteta, pörssi kyseenalaistaa talouselämän olemassaolon. Toisin sanoen fiktiivinen (kuvitteellinen) talous on palkansaajille, yrittäjille ja ay-liikkeelle hengenvaarallinen ”naapuri”.

Marxin mukaan kuvitelma pääomafetisismistä on saavuttanut täyttymyksensä korkoa tuottavan pääoman kaavassa R-R’. Nimittäin mielikuvitusta on, että rahan luonteeseen kuuluisi synnynnäinen kyky tuottaa lisäarvoa puhtaana automaattina geometrisessa sarjassa ikään kuin puussa kasvaen. Menneen työn tuotteiden arvon säilyttäminen ja uusintaminen tapahtuu ainoastaan elävän työn kautta ja ansiosta ja siksi ”tiedämme, että menneen työn tuotteiden herruus elävään lisätyöhön kestää juuri vain sen verran kuin kestää pääomasuhde: määrätty yhteiskuntasuhde, missä mennyt työ on itsenäisenä ja ylivoimaisena elävää työtä vastassa” (Marx 1976, 395; 1904, 385).

6.5. Lähteet :

Akkanen, Juha, SAK haluaa neuvotteluja irtisanomisten hillitsemiseksi. Helsingin Sanomat 31.10.2003.

Chesnais, Francois, L’émergence d’un régime d’accumulation mondial à dominante financière. La Pensée. No 309/1997, 61-85.

Engels, Friedrich: Täydennys ja lisäys Pääoman kolmanteen osaan (kirjoitettu touko-kesäkuussa 1895). Teoksessa: Marx, Karl: Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. 3.osa. Kustannusliike Edistys. Moskova 1976, 871-896.

Hallituksen pitää osata sanoa ei myös yritysjohdolle. Helsingin Sanomat 3.12.2003, pääkirjoitus.

Hautamäki, Jaakko, Lipponen: Yritykset parantavat osingonjakoa irtisanomisilla. Helsingin Sanomat 14.3.2004.

Intel uskoo pitkään taantumaan tietoliikennealalla. Helsingin Sanomat 12.8.2001.

Kallionpää, Katri, Lisäosinkoja jaetaan nyt kilvan. Helsingin Sanomat 8.12.2004.

Lassila, Anni, Orion jakaa lisäosinkoina Noiron koko kauppahinnan. Helsingin Sanomat 21.11.2003.

Lisää pidätyksiä Parmalat-skandaalissa. Helsingin Sanomat 2.1.2004

Marx, Karl, Pääoma 1.osa. Kansantaloustieteen arvostelua. Kustannusliike Progress. Moskova 1974.

Marx, Karl: Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. 3.osa. Kustannusliike Edistys. Moskova 1976.

Marx , Karl: Das Kapital. Kritik der politischen Oekonomie. Dritter Band, erster Theil. Buch III: Der Gesammtprocess der kapitalistischen Produktion. Kapitel I bis XXVII. Herausgegeben von Friedrich Engels. Zweite Auflage. Otto Meissners Verlag. Hamburg 1904.

Marx, Karl - Engels, Friedrich: Kommunistisen puolueen manifesti. Teoksessa: Marx- Engels: Valitut teokset. Kuusi osaa. Osa 2, Kustannusliike Edistys. Moskova 1978 s. 319 – 371.

Niemi, Tiina: Worldcom on saattanut kaunistella kirjanpitoaan arveltua kauemmin. Helsingin Sanomat 17.7.2002.

Osinkorahat ovat pois yritysten investoinneista. Helsingin Sanomat (pääkirjoitus) 16.2.2004.

Pirilä - Mänttäri, Annakaisa, Puoli miljardia työntekijää tienaa alle dollarin päivässä. Helsingin Sanomat 8.12.2004.

Rossi, Juhana: Worldcomin johtaja myi osakkeensa ajoissa. Helsingin Sanomat 4.7.2002.

Rossi, Juhana: Xerox myönsi yli kuuden miljardin dollarin kirjanpitovirheen. Helsingin Sanomat 29.6.2002.

Rossi, Juhana: Internetyhtiö AOL suurenteli liikevaihtoaan. Helsingin Sanomat 19.7. 2002.

Siltala, Juha, Miksi kannattava yritys sanoo irti työntekijöitä ? Helsingin Sanomat 11.2.2004. Vieraskynä.

Talousarvio. Näkemiin hyvinvointivaltio. Omistajat osinkomiljonääreinä. YLE radio 1, 12.3.2004.

Työaikojen lyhenemisessä käännekohta Euroopassa. Helsingin Sanomat 6.7.2004, pääkirjoitus.

VR:n maksamat osingot on käytettävä radanpitoon. Helsingin Sanomat 21.6.2004. Pääkirjoitus.

YLE radio 1, Ykkösaamu 20.10.2003, klo 8.10. (Toimittaja Leena Pakkanen).

YLE Radio 1, Aamun peili ja sää.18.3.2004, klo 7.00

KOMMUNISTISEN PUOLUEEN MANIFESTIN AJANKOHTAISUUS

2009-10-26T00:21:00.000-07:00

Seppo Ruotsalainen 8.6.2008

Teksti on pääpiirteissään julkaistu vuonna 2008 ilmestyneessä VASTAVIRTAAN- pamfletissa (julkaisija Kustannusyhtiö TA-Tieto Oy)

Marxin ja Engelsin kirjoittama Kommunistisen puolueen manifesti julkaistiin ensimmäisen kerran Lontoossa helmikuussa 1848. Julkaisuajankohta osui yhteen jokseenkin samanaikaisesti Pariisissa syntyneen ns. helmikuun vallankumouksen kanssa, joka puolestaan ilmensi koko Euroopassa esiintynyttä proletariaatin ensimmäistä voimakasta valtiollisen tason esiinmarssia. Manifesti julkaistiin alun perin saksaksi, mutta se ilmestyi nopeasti myös ranskankielisenä käännöksenä juuri ennen proletariaatin kapinaan nousua Pariisissa kesäkuussa 1848.

Erottamaton osa työväenluokan taistelua

Kommunistisen puolueen manifesti on syntyhetkistään lähtien liittynyt erottamattomana osana työväenluokan ja työväenliikkeen maailmanhistorialliseen taisteluun kapitalismin syrjäyttämiseksi ja uudentyyppisen yhteiskunnan, sosialistisen yhteiskunnan luomiseksi. Mihin perustuu Kommunistisen manifestin maailmanhistoriallinen merkitys? Lyhyt vastaus on, että tuo melko suppea asiakirja on samanaikaisesti tieteellinen ja ohjelmallinen asiakirja, se on nimenomaisesti tieteellisen kommunismin ensimmäinen ohjelmallinen asiakirja. Friedrich Engels (1820-1895), toinen Manifestin laatijoista, totesi Manifestin keskeiseksi perusajatukseksi sen, että kunkin historiallisen ajanjakson taloudellinen tuotanto ja siitä välttämättä johtuva yhteiskuntarakenne muodostavat perustan tuon kyseisen ajanjakson poliittisen ja henkisen elämän historialle. Engels jatkaa:

”tämän mukaisesti koko historia on ollut (maan alkukantaisen yhteisomistuksen hajoamisen jälkeen FE) luokkataistelujen historiaa, riistettyjen ja riistävien, hallittujen ja hallitsevien luokkien välisten taistelujen historiaa yhteiskunnallisen kehityksen eri asteilla ja tämä taistelu on nyt saavuttanut asteen, jolla riistetty ja sorrettu luokka (proletariaatti FE) ei voi enää vapauttaa itseään sitä riistävästä ja sortavasta luokasta (porvaristosta FE) vapauttamatta samalla ainiaaksi koko yhteiskuntaa riistosta, sorrosta ja luokkataistelusta” (Engelsin esipuhe Manifestin vuoden 1883 saksankieliseen painokseen, Marx-Engels, Valitut teokset 2, s. 325).

Luokkataistelun sitkeys ja pitkällisyys

Kommunistisen puolueen manifestia lukiessa saattaa nykylukijan mieleen hiipiä ajatus, onko manifestin sanoma todella toteutumis- ja toteuttamiskelpoinen vielä tänäänkin. Oleellinen kysymys, johon joudutaan edelleen vastaamaan kuuluu: onko työväenluokan nousu yhteiskunnan hallitsevaksi luokaksi mahdollinen myös pitkälle kehittyneen kapitalismin olosuhteissa ? Pohdittaessa sosialistisen vallankumouksen toteutumisen mahdollisuutta, sen saapumisen ”nopeutta” tai ”hitautta”, meillä kunkin aikakauden ihmisillä eli ”ajan lapsilla” on taipumus unohtaa luokkataistelun pitkällisyys ja ”sitkeys” maailmanlaajuisessa mittakaavassa sekä historian pituus- ja syvyyssuunnassa.

Kukin yhteiskuntaluokka nousee valtaan, säilyttää valtansa ja poistuu historian näyttämöltä itselleen suotuisan (ja vähitellen yhä ”epäsuotuisammaksi” muuttuvan) tuotantomuodon mukana. Niinpä porvaristoa historiallisesti edeltäneen aateliston (the landlords, nobility) vallan perusta oli vuosisatojen ajan maaorjuus. Aateliston valta heikkeni ratkaisevasti siinä vaiheessa kun maaorjuus osoittautui aikansa eläneeksi talouselämän tuotantomuodoksi. Feodalismin taloudellinen perusta oli maaorjuus, kapitalismin vastaava perusta puolestaan on palkkaorjuus. Ensiksi mainitun orjuusmuodon häviäminen siirsi aateliston sivuun yhteiskunnan johtavasta asemasta, palkkaorjuuden poistaminen puolestaan vie pohjan pois porvariston vallalta.

Kommunistista manifestia lukiessa on syytä ottaa huomioon, että kyse ei ole ainoastaan eikä ehkä edes pääasiallisesti 160 vuotta sitten vallinneen yhteiskunnallisen tilanteen kuvauksesta ja analyysistä, vaan (kuten yleensä suurten yhteiskunnallisten kertomusten yhteydessä) lukija havaitsee äkkiä seuraavansa analyysiä nyky-yhteiskunnan olemuksesta. Manifestin yhteydessä tämä ei sinänsä ole yllättävää, sillä 160 vuotta sitten tarkasteltavana ollut yhteiskunta on edelleen perusolemukseltaan sama, porvarillinen yhteiskunta. Manifestia tuleekin pyrkiä lukemaan kulloinkin vallitsevaa eli kulloistakin ”nyky-yhteiskuntaa” tarkkailevien silmälasien läpi.

Ajankohtaista tekstiä

”Porvaristo on hävittänyt kaikki feodaaliset, patriarkaaliset, idylliset suhteet kaikkialla, missä se on päässyt valtaan. …eikä se ole jättänyt ihmisten välille muuta sidettä kuin alastoman edun, tunteettoman ’käteismaksun’. Se on hukuttanut hurskaan haaveilun, ritarillisen innostuksen ja poroporvarillisen kaihomielisyyden pyhät väreet itsekkään laskelmoinnin jääkylmään veteen. … Sanalla sanoen se on uskonnollisilla ja poliittisilla harhakuvitelmilla verhotun riiston tilalle asettanut avoimen, häpeämättömän, välittömän ja ankaran riiston” (Marx-Engels, Valitut teokset, osa 2, s.338).

Marxismin klassikot näkivät porvarillisen yhteiskunnan kehittyvän yhä kyynisemmäksi ihmistä kohtaan suuntautuvassa vieraantumisessa. Meidän aikanamme kapitalistinen markkinatalous on kehittynyt huimin askelin kohti vieraantumisen uusia muotoja kuvitteellisen talouden, pörssikurssi-, osinko- ja optiojärjestelyjen sekä muiden taloudellisten kohtuuttomuuksien kautta. Näin ollen ei ole yllätys, että talouselämän ”asiantuntijoilta” ja tieteen edustajilta kuullaan yhä kyynisempiä kannanottoja vallitsevaan tilanteeseen nähden. ”Tänä päivänä Reichin mukaan yhtiöillä ei ole enää moraalia ollenkaan, eikä sitä pidä enää niiltä odottaakaan. Ne osaavat tehdä vain rahaa samalla tavalla kuin nakkikone osaa tehdä vain nakkeja” (Saksa 2007).

Tuotantovoimien ja omistussuhteiden välinen ristiriita

Nykylukijaa saattaa joka tapauksessa askarruttaa kysymys siitä, päästäänkö ja millä tavoin tästä uusliberalismin räikeimmät muodot omanneesta kapitalismin markkinatalousvaiheesta, todellisesta ”noitaympyrästä” eteenpäin ja ylöspäin historiallisesti kohti uutta talous- ja yhteiskuntajärjestelmää, kohti uudenaikaista sosialistista yhteiskuntaa?

Talouselämän tuotantotapojen ja omistussuhteiden muutokset vaativat ihmisiässä mitaten usein huomattavan pitkän historiallisen ajanjakson. Manifestin eräs keskeinen (ellei keskeisin) sanoma on, että ratkaiseva vaihe yhteiskunnallisten voimasuhteiden muutokselle on kyseessä silloin kun yhteiskunnan tuotantovoimat eli noiden tuotantovoimien kehitys joutuu syvenevään ristiriitaan noita tuotantovoimia koskevien omistussuhteiden kanssa.

Marx ja Engels ennakoivat Manifestissa tilannetta, jossa yhteiskunnan käytettävissä olevat tuotantovoimat eivät enää edistä porvarillisten omistussuhteiden kehittymistä, vaan kyseiset tuotantovoimat ovat päinvastoin muuttuneet liian valtaviksi noille omistussuhteille. Tuotantovoimat tai laajemmin ymmärrettynä tuotantosuhteet ”saattavat koko porvarillisen yhteiskunnan sekasortoon”, sillä porvarilliset omistussuhteet ovat käyneet liian ahtaiksi tuotantovoimien tuottamille rikkauksille. Porvarillinen yhteiskunta muistuttaa ”taikuria, joka ei enää kykene hallitsemaan esiin manaamiaan maanalaisia voimia” ja ”aseet, joilla porvaristo kukisti feodalismin, suuntautuvat nyt porvaristoa itseään vastaan” (Marx-Engels, Valitut teokset 2, s. 341-2).

Marx ja Engels analysoivat Manifestissa erinomaisesti kapitalististen tuotanto- ja omistussuhteiden ristiriitaa. He ottavat esimerkiksi liikepulat (saks. die Handelskrisen), jotka määräajoin toistuessaan asettavat yhä uhkaavammin kyseenalaiseksi koko porvarillisen yhteiskunnan olemassaolon ja joiden aikana tuhotaan suuri osa paitsi valmiista tuotteista myös jo luoduista tuotantovoimista (s.341).

Tällä hetkellä (vuoden 2008 varhaiskesällä) lukuisat talousanalyytikot arvioivat maailmantalouden olevan ajautumassa taantumaan ja peräti kriisiin ennen muuta Yhdysvaltain asuntomarkkinoilta loppukesällä 2007 liikkeelle lähteneen luottokriisin (ns. subprime-kriisin) seurauksena.

Marx ja Engels esittävät 160 vuotta sitten kirjoittamassaan Manifestissa lyhykäisyydessään hämmästyttävän tarkkanäköisen ja yleispätevän analyysin kapitalistisen talouskriisin luonteesta. He asettavat kysymyksen: Millä tavoin porvaristo voittaa nämä kriisit ? ja vastaavat: Toisaalta hävittämällä väkipakolla suuren määrän tuotantovoimia, toisaalta valtaamalla uusia markkinoita ja riistämällä entistä perinpohjaisemmin vanhoja markkinoita. Manifestin kirjoittajat esittävät jatkokysymyksen ”Millä tavoin tämä siis tapahtuu?” ja vastaavat: Siten, että porvaristo valmistelee entistä monipuolisempia ja entistä valtavampia kriisejä ja vähentää noiden kriisien torjumiskeinoja (Manifeste du parti communiste, s.48-9; Valitut 2, s. 342).

Kommunistisen puolueen manifestin taloustieteellinen ja samalla koko maailmanpolitiikan historiaa keskeisesti selittävä ajatus on juuri tuotantovoimien ajautuminen ristiriitaan omistussuhteiden kanssa. Marx ja Engels vertaavat tilannetta aiempaan vaiheeseen historiassa ja toteavat, että tuotanto- ja vaihtovälineiden tietyllä kehitysasteella feodaaliset omistussuhteet eivät enää vastanneet kehittyneitä tuotantovoimia. Ne päinvastoin jarruttivat tuotantoa ja muuttuivat sen kahleiksi. ”Ne täytyi murtaa ja ne murrettiin” (Valitut 2, s. 341; Manifeste, s.46).

Tuotanto- ja omistussuhteiden syvenevän ristiriidan eräs kohtalokas seuraus ja ilmentymä on juuri tuotantovoimien tuhoamisprosessi. Marx ja Engels toteavat omasta ajastaan, että teollisuuden ja kaupan historia on vuosikymmenien ajan ollut pelkästään uudenaikaisten tuotantovoimien kapinaa (Empörung) nykyaikaisia tuotantosuhteita vastaan, niitä omistussuhteita vastaan, jotka ovat porvariston ja sen herruuden elinehtoja (Manifeste…,s.46-7; Valitut 2, s. 341).

Tuo sama tuotantovoimien kapinointi kapitalistisia omistussuhteita vastaan on ollut ominaista myös 1900- ja 2000-luvuille. Tuotanto- ja omistussuhteet ovat kuitenkin muuttaneet muotoaan erityisesti siinä mielessä, että perustuotannon päälle on syntynyt valtava kuvitteellisen talouden alue, joka viimeksi mainittu puolestaan lisää työvoiman riiston syvyyttä ja kärjistää ristiriitaa tuotantovoimien ja omistussuhteiden välillä. Ns. reaalitalous ja kuvitteellinen talous ovat jopa antagonistisessa suhteessa toisiinsa nähden, mikä ilmenee siten (kuten Marx myöhemmin Pääomassa totesi), että kuvitteellinen talous tuhoaa perusteollisuutta. Kuvitteellinen talous on itse asiassa eräs uusi keino tuotantovoimien tuhoamiseksi.

Ylituotantokriisi ennen ja nyt

Marx ja Engels kirjoittivat, että talouskriisien aikana puhkeaa yhteiskunnallinen kulkutauti, ”joka kaikista edeltäneistä aikakausista olisi näyttänyt mielettömältä”, nimittäin liikatuotannon kulkutauti (die Epidemie der Ûberproduktion).

Nyt 2000-luvun alussa on kapitalistisessa taloudessa havaittavissa sellainen lisäpiirre, että ylituotannon epidemia näyttää olevan vallalla jatkuvasti, ei siis vain varsinaisten talouskriisien eli talouspulien, vaan myös taloudellisen nousukauden aikana. Lähes koko kuluvan vuosituhannen ajan on länsimaisissa markkinatalousmaissa ja maailmanlaajuisesti eletty historiassa ehkä koskaan aikaisemmin kokematonta taloudellista nousukautta, mutta tuohon nousuun on liittynyt myös ennennäkemätön tuotantovoimien tuhoamisprosessi.

Jos siis Manifestin ilmestymisen aikoihin koettiin ilmiö, jota aikaisemmin olisi pidetty järjettömyytenä eli ylituotannon ongelma kriisien ja laskukauden yhteydessä, niin nyt 2000-luvun alussa kapitalistisesti johdettu talous tarjoaa meille uuden mielettömyyden: taloudellisesti menestyvien ja omistajilleen jopa suuria voittoja tuottavien yritysten laajamittaisen tuhoamisprosessin, suoranaisen tuhoamisvimman taloudellisen nousukauden vallitessa. Aiheellisesti onkin lukuisissa nykykeskusteluissa kysytty, mitä tulee tapahtumaan silloin kun siirrytään taloudelliseen taantumaan?

Suomessa jo luotujen, siis olemassa olevien tuotantovoimien tuhoamisesta ovat viime aikoina olleet esimerkkeinä lukuisten taloudellisesti kannattavien yritysten lakkauttamiset ja pakkofuusiot, joita enemmän tai vähemmän muodollisine YT-neuvotteluineen on toteutettu miltei jatkuvana virtana koko 2000-luvun ajan. Viimeisimpiä (mutta ei varmasti viimeisiä) vahvasti mieliä kuohuttaneita tapauksia ovat olleet Stora Enson Kemijärven sellutehtaan ja Summan paperitehtaan sulkemiset, joiden on arvioitu vievän yli tuhat työpaikkaa Suomesta (ks. Alkio, Mikkonen 2007).

Marxin ja Engelsin mukaan talouskriisien eli talouspulien aikana tapahtuu seuraavaa (Valitut 2,s.341; Manifeste s.46-48): ”Yhteiskunta havaitsee äkkiä siirtyneensä takaisin hetkittäisen raakuuden (Barbarei) olotilaan: nälänhätä, yleinen hävityssota näyttävät riistäneen siltä kaikki elintarpeet; teollisuus ja kauppa näyttävät tuhotuilta, ja miksi? Siksi, että yhteiskunnalla on liian paljon sivistystä, liian paljon elintarvikkeita (Lebensmittel), liian paljon teollisuutta, liian paljon kauppaa” (Manifeste…s.48-9; Valitut 2, 341). Yhteiskunnan käytettävissä olevat tuotantovoimat ovat muuttuneet liian valtaviksi porvarillisille omistussuhteille, mutta siitä huolimatta nuo tuotantovoimat yritetään ”sulloa” eli pakottaa jopa väkivalloin ja tuotantoa hävittämällä hallitsevan yhteiskuntaluokan omistussuhteiden puitteisiin. Toisin sanoen taloudellisten voittojen turvaaminen on tärkeämpää kuin tuotantovoimien kaikinpuolinen kehittäminen.

”Liian paljon rahaa”

Kun siirretään Marxin ja Engelsin edellä toteama ”liian paljon”- luettelo nyky-yhteiskuntaan 2000-luvulle, on siihen syytä lisätä vielä eräs liiallisuus: liian paljon rahaa. Kuvitteellinen talous luo taloudellisen spekulaation, osake- ja pörssijärjestelmien, osinko- ja optiojärjestelyjen kautta valtavia omaisuuksia suhteellisen harvoille, mutta jättää samalla suuren osan väestöstä jopa vaille välttämättömiä toimeentulovaroja. Esim. osinko- ja optiotulot ovat kapitalististen pörssiyhtiöiden osakekurssien nousun kautta synnytettyä ja syntynyttä ”ylimääräistä” rahaa, jota kapitalistisen tuotantomuodon ”ahtauden” vuoksi ei voida käyttää yleishyödyllisesti tuotantoelämän laajentamiseen.

Kapitalistisesti johdetut suuretkaan yritykset (Suomessa Nokia, Fortum, Orion jne.) eivät katso voivansa sijoittaa eli investoida osakekurssiensa nousun kuvitteellisessa taloudessa tuottamia suunnattomia tuloja sanottavasti oman erikoisalansa (matkapuhelinteollisuus, sähköntuotanto, lääketeollisuus) ulkopuolelle, koska ne pelkäävät, että tällaiset uusinvestoinnit tuottaisivat alenevia voiton suhdelukuja ja saattaisivat ko. yrityksen osakemarkkinoilla välittömästi vaikeuksiin. Suuret pörssiyhtiöt ovat siten ”liiallisen rahantulon” seurauksena suorastaan ”pakotettuja” jakamaan aika ajoin mahtavia osinko- ja optiopotteja harvalukuisille suursijoittajille. Kun noita varoja ei käytetä tuotannon laajentamiseen, miljardiluokan osingonjakoihin liittyy tavallisesti työntekijöiden ja toimihenkilöiden laajamittaisia irtisanomisia. Näillä toimilla kohotetaan voiton suhdelukua yksinkertaisesti lisäarvon (voiton) osuutta lisäämällä ja työvoiman arvoa pienentämällä.

Omituisia piirteitä

Marxin ja Engelsin toteama tuotantovoimien hävitysprosessi porvarillisten omistussuhteiden pelastamiseksi saa pitkälle kehittyneessä kuvitteellisessa pörssitaloudessa uusia, omituisia piirteitä. Energiayhtiö Fortum joutui pari vuotta sitten Suomessa voimakkaan arvosteluryöpyn kohteeksi jakamiensa jättiosinkojen ja muiden johdon palkitsemistoimiensa vuoksi.

Ilmeisesti lisääntyneen julkisen kritiikin edessä ja imagonsa pelastamiseksi Fortumin johto etsi vuonna 2006 uutta pakotietä ovista ja ikkunoista virtaavasta rahatulvasta selvitäkseen. Yhtiö ilmoitti ostavansa seuraavien kolmen vuoden aikana omia osakkeitaan miljardilla eurolla ja mitätöivänsä ne. Kun rahaa on liikaa, synnytetään sen niukkuutta ja samalla kohotetaan jäljellä olevien osakkeiden arvoa.

Osakkeiden mitätöimisessä on kyse taloudellisten arvojen tuhoamisesta. Työarvoteorian mukaan taloudelliset arvot luodaan työllä. Raha (osake) ilmentää tiettyä määrää työtä.
Johdon palkkiojärjestelmiä ja osingonjakoa on joskus perusteltu (professori Jarmo Leppiniemi YLE radio 1, 5.12.2003) sillä, että ellei osinkoja jaettaisi se olisi yhtä kuin ”rahan polttamista”. Historiassa on esimerkkejä siitä, että nälkää näkevän maailman keskellä ja tavallaan sen silmien edessä on poltettu viljaa ylituotantokriisin voittamiseksi ja taloudellisten voittojen turvaamiseksi.

Kommunistisen manifestin ilmestymisen ajoista voimme nähdä kuvitteellisen talouden saapumisen enenevässä määrin reaalitalouden rinnalle ja hyvin pitkälle viimeksi mainittua jopa hallitsevaksi tekijäksi, jossa usein ”häntä heiluttaa koiraa”. 1800-luvun puolivälissä ”ylituotantokriisi” eli pääomien ylikasautuminen tarkoitti ratkaisevasti materiaalisten hyödykkeiden suoraa hävittämistä. Kuvitteellisessa taloudessa asiat tapahtuvat ”siistimmin”, mutta ei vähemmän raa’asti. Ilmiö on vastaava kuin nykyisissä TV-sodissa (vrt. esim. ensimmäinen Persianlahden sota 1991), joissa kaikki on tapahtuvinaan ikään kuin kirurgisen siististi, verettömästi ja kivuttomasti.

Talouspolitiikassa voimme nähdä esimerkiksi pörssiyhtiön omien osakkeiden takaisinostoissa ja niiden mitätöimisessä viljan palavan taustalla nälkää näkevän maailman silmien edessä.

Manifesti oppaana tiellämme

Millä tavoin Marxin ja Engelsin Kommunistista manifestia tulisi hyödyntää nykyilmiöiden selvittämisessä. Keskeinen tehtävä olisi löytää tuosta asiakirjasta ne ydinkohdat, jotka nyky-yhteiskunnassa ovat erityisen ajankohtaiset. Eräs tärkeimmistä, ellei tärkein on seuraava: tutkijoiden tulisi selvittää, millä tavoin marxismin klassikoiden paljastama tuotantovoimien ja tuotantosuhteiden (joihin sisältyy sekä reaali- että kuvitteellinen talous) sekä toisaalta kapitalististen omistussuhteiden ristiriita on kehittynyt eli missä vaiheessa nyt ollaan menossa. Millä tavoin tuo kehitys kaiken kaikkiaan tapahtuu? Siinä on Leninin sanoja käyttäen konkreettisen tilanteen konkreettisen analyysin paikka.

Marxin ja Engelsin keskeinen johtopäätös on, että tuon ristiriidan kärjistyminen on se ”objektiivinen” tekijä, joka johtaa historiassa väistämättä yhteiskunnallisen vallan siirtämiseen yhteiskuntaluokalta toiselle. Vallanvaihto ei kuitenkaan tapahdu ilman subjektiivisen tekijän eli työväenluokan, proletariaatin poikkeuksellisen aktiivista roolia. Vastaavasti kuin feodalismi synnytti vähitellen kaupunkien porvariston, synnytti porvaristo nykyajan työläiset, proletaarit.

Marx ja Engels olivat aikansa vallankumouksellisia liikkeitä arvioidessaan sitä mieltä, että esim. Ranskan työväenliike ei ollut vielä tuolloin, enempää vuonna 1848 kuin Kommuunin kapinassa vuonna 1871 riittävän vahva ottamaan valtiovaltaa haltuunsa. Marx ja Engels olivat kuitenkin varmoja siitä, että työväenluokka nousee ennemmin tai myöhemmin yhteiskunnan hallitsevaksi luokaksi. ”Proletariaatti käyttää poliittista herruuttaan ottaakseen vähitellen pois porvaristolta kaiken pääoman, keskittääkseen kaikki tuotantovälineet valtion, ts. hallitsevaksi luokaksi järjestyneen proletariaatin käsiin, ja lisätäkseen mahdollisimman nopeasti tuotantovoimien määrää” (Valitut teokset 2, s.356)

Kommunistien asema ja osuus

Manifestin luvussa ”Proletaarit ja kommunistit” Marx ja Engels korostavat kommunistien ratkaisevaa osuutta luokkataistelussa. Kommunistit ovat ”kaikkien maiden päättäväisin, aina eteenpäin kannustava työväenpuolueiden osa”. Näin on siksi, että kommunistit ”käsittävät teoreettisesti paremmin kuin proletariaatin muu joukko proletaarisen liikkeen edellytykset, kulun ja yleiset tulokset” (Valitut teokset, osa 2, s.349). Marx ja Engels eivät tietenkään anna kommunisteille oikeutta asettua kaiken tietäviksi ”besserwissereiksi” tämän tai tuon kysymyksen suhteen. Mutta marxismin klassikot näkevät, että kommunisteilla on tuo yhteiskunnallisen näkemisen ja oivaltamisen kyky ja että heidän tulee jatkuvasti käyttää ja kehittää sitä koko työväenluokan eduksi.

Työväenluokan taisteluase

Manifesti on toiminut alusta alkaen työväenluokan taisteluaseena niin katkerien tappioiden kuin kiistämättömien voittojenkin hetkellä. Kommunistisen puolueen manifestin sisältämää analyysiä ja rohkaisua on jälleen tarvittu (ja tarvitaan) kannustamaan kansainvälistä työväenliikettä eteenpäin ja jatkamaan taistelua Neuvostoliiton ja sosialistisen yhteisön kokeman vakavan tappion jälkeen. Vain vajaat kymmenen vuotta Neuvostoliiton lakkauttamisen jälkeen vuonna 1998 pidettiin Pariisissa Kommunistisen Manifestin 150-vuotisseminaari. Seminaaria valmisteltiin etukäteen pitkään ja lopputuloksena oli 1500:n tutkijan ja tiedemiehen (jotka edustivat 60 maata) kokoama laaja ja monipuolinen artikkelikokoelma Kommunistisen manifestin sisällöstä.

Lieneekö vakuuttavampaa osoitusta Kommunistisen manifestin totuudellisuudesta ja elinvoimaisuudesta kuin että se on jo kolmella vuosisadalla 1800, 1900 ja 2000-luvuilla toiminut työväenluokan ja työväenliikkeiden teoreettisena ja ohjelmallisena oppaana tiellä kohti riistosta ja sorrosta vapaata ihmisyhteisöä ja jatkaa edelleen vaikuttamistaan – nyt ehkä jopa työväenliikkeelle tärkeämpänä asiakirjana kuin koskaan!

Tänä päivänä elämme suurten mullistusten keskellä. Mikä on työväenluokan, työväenliikkeen ja erityisesti kommunistien asema ja osuus tässä murroksessa? Vastaus edellyttää keskusteluja, pohdiskeluja, tutkimuksia, käytännön toimia. Yksi toimintaohje
vallitsevaan tilanteeseen on joka tapauksessa varma ja se sisältyy sanoihin, joihin Kommunistisen puolueen manifesti, tuo kahden nuoren miehen laatima nerokas historiallinen asiakirja suurin kirjaimin päättyy:

KAIKKIEN MAIDEN PROLETAARIT, LIITTYKÄÄ YHTEEN!

Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, DSL:n puheenjohtaja

LÄHTEET:

Alkio, Jyrki, Mikkonen Minttu (2007) Hallitus lupaa pikaista apua Stora Enson irtisanomisten hoitoon. Helsingin Sanomat 26.10.2007.

Engels, Friedrich (1978) Esipuhe Kommunistisen puolueen manifestin vuoden 1883 saksankieliseen painokseen. Teoksessa Marx-Engels, Valitut teokset kuudessa osassa. Osa 2.s. 325-6. Moskova: Kustannusliike Edistys.

Marx, Karl, Engels, Friedrich, Manifeste du parti communiste/Manifest der kommunistischen Partei. Editions sociales, Paris 1972.

Marx, Karl, Engels, Friedrich (1978) Kommunistisen puolueen manifesti. Teoksessa Marx-Engels, Valitut teokset kuudessa osassa. Osa 2,s. 334-371. Moskova: Kustannusliike Edistys.

Saksa, Markku (2007) Superkapitalismi siirsi vallan kansalta sijoittajille ja kuluttajalle. Helsingin Sanomat 3.12.2007

TALOUDEN TSUNAMI JA SOSIALISMI

2009-10-26T00:14:00.001-07:00

25.08.2009 Seppo Ruotsalainen

Tämä kirjoitus on julkaistu teoksessa ”Nykyinen kriisi ja Marx”, jonka on toimittanut Yrjö Hakanen ja julkaissut Kustannusyhtiö TA-Tieto Oy. Helsinki 2009.

Yhdysvaltain asuntolainamarkkinoilta syyskesällä 2007 liikkeelle lähtenyt ns, finanssimarkkinoiden kriisi siirtyi dramaattisesti syvenevään vaiheeseensa vuoden 2008 syyskuun puolivälissä, jolloin jättimäinen yhdysvaltalainen investointipankki Lehman Brothers ajautui konkurssiin. Kriisi levisi hämmästyttävällä nopeudella Aasiaan, Eurooppaan ja koko maailmaan.

Tätä kirjoittaessa elokuussa 2009 ollaan tilanteessa, jossa valtavilla tukipaketeilla ja rahastoilla, siis veronmaksajien rahoilla, on kautta maailman yritetty pelastaa pankkeja, mutta samalla kriisi on täydellä voimalla siirtynyt reaalitalouteen. Suomessa tästä ovat viimeaikaisina osoituksina ilmoitukset sellu- ja paperitehtaiden uusista sulkemisista sekä kaikkialla maassa jo pitkään ja keskeytymättä jatkuneet tiedot YT-neuvotteluista, joiden seurauksena kymmeniä tuhansia työntekijöitä on lomautettu tai irtisanottu.

Yksityisomistuksen ”viimeinen huippukohta”?

Koko tämä ”vallitseva käytäntö” tuo vahvasti mieleen nuoren Karl Marxin jo vuonna 1844 esittämän historiallisen arvion, jonka mukaan ”yksityisomistuksen viimeisessä huippukohdassa” tulee esiin se salaisuus, että yksityisomistus on väline jonka kautta työ tulee luovutetuksi eli ulkoistetuksi. Osoittautuu siis, että yksityisomistus on ”tämän luovuttamisen toteutumista” (Marx, Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset 1844, s. 77).

Mielenkiintoinen ja erittäin tärkeä kysymys kuuluukin: olemmeko nyt 2000-luvun alussa saapuneet tuotantovälineiden yksityisomistuksen viimeiseen huippukohtaan, jolle on luonteenomaista ihmisten työstä syrjäyttäminen, vieraannuttaminen sekä yritysten laajamittaiset lopettamiset, konkurssit ja vararikot?

On otettava vakavasti huomioon se mahdollisuus, että nyt ei ole kyse enää jostakin ”normaalista” kapitalistisen talouden kriisistä, joita maailmanlaajuisesti on esiintynyt 1800-luvun puolivälistä lähtien. Kyse saattaa olla sellaisesta historiallisesta vaiheesta, jossa nykyinen kapitalistinen talousjärjestelmä osoittautuu kokonaan toimintakyvyttömäksi ja päiväjärjestykseen tulee välttämättömyys korvata se uudella korkeammantasoisella talous- ja yhteiskuntamuodolla.

Tuotantovoimien ja omistussuhteiden ristiriita

Kun pyritään selvittämään nykyisen talouskriisin olemusta ja sen myötä yhteiskunnan tulevaa kehitystä, ensimmäinen ja perustavanlaatuisin kysymys koskee kahden käsitteen eli 1) tuotantovoimien ja 2) tuotanto- eli omistussuhteiden välistä ristiriitaa. Noiden mainittujen suhteiden kautta (erityisesti silloin kun ne kärjistyvät äärimmilleen) määräytyvät viime kädessä suuret, maailmanhistorialliset kehityssuunnat.

Marx ja Engels totesivat jo vuonna 1848 yhdessä julkaisemassaan Kommunistisen puolueen manifestissa, että talousjärjestelmän maailmanhistoriallinen muutos tulee mahdolliseksi ja välttämättömäksi silloin kun yhteiskunnan tuotantovoimat ja tuotantovoimien omistussuhteet muuttuvat toisiinsa nähden yhteen sopimattomiksi toisin sanoen kun tuotantovoimat eivät enää ”mahdu” vallitsevien omistussuhteiden puitteisiin.

”Finanssikriisin” yhteydessä saattaa olla kyse jopa jostakin vastaavasta kuin keskiajan lopussa, jolloin feodaalinen, maaorjuuteen tai maaorjuudellisiin suhteisiin pohjautuva talousjärjestelmä osoittautui uuden liikkuvan kauppa- ja kauppiaspääoman tarpeisiin nähden täysin riittämättömäksi järjestelmäksi. Kauppapääoman syntyä ja kehitystä siivittivät suuret löytöretket, tunnetuimpana niistä Amerikan löytö. Yhteiskunnassa kypsyivät samalla edellytykset aateliston vallan murtumiselle ja porvarissäädyn valtaan nousulle.

Feodaaliset omistussuhteet ”täytyi murtaa ja ne murrettiin”. Vastaava ilmiö tullaan marxismin klassikoiden mukaan näkemään tuotantovoimien ja omistussuhteiden osalta myös porvarillisessa yhteiskunnassa. Joutuessaan ratkaisevasti ristiriitaan keskenään nuo suhteet ”saattavat koko porvarillisen yhteiskunnan sekasortoon” ja yhteiskunta alkaa muistuttaa ”taikuria, joka ei enää kykene hallitsemaan esiin manaamiaan maanalaisia voimia” (Marx - Engels, Valitut teokset 2, 1978 s. 341).

Marx täsmensi edellä esitettyä näkemystä myöhemmin vuonna 1859 julkaisemassaan Kansantaloustieteen arvostelua - teoksessa (joka on tavallaan Pääoma-teoksen esityö) tavalla, jota voidaan luonnehtia tuotantosuhteiden ja tuotantovoimien luonteen vastaavuuden laiksi:

”Yhteiskunnan aineelliset tuotantovoimat joutuvat tietyssä kehitysvaiheessaan ristiriitaan siihenastisten tuotantosuhteiden kanssa – tai omistussuhteiden, mikä on vain oikeudellinen ilmaus samalle asialle. Tähän asti tuotantovoimat ovat pysytelleet näiden vallitsevien tuotantosuhteiden puitteissa. Tuotantovoimien kehitysmuodoista nämä suhteet muuttuvat niiden kahleiksi. Seuraa yhteiskunnallisen vallankumouksen aikakausi. Taloudellisen perustan muuttuessa mullistuu koko valtaisa päällysrakenne hitaammin tai nopeammin” (Marx 1970, 17).

Talouskriisi kuin tsunami

Kun siis kysytään, mikä on nykyisen taloudellisen turbulenssin perussyy, todellinen ja tieteellisesti pätevä vastaus löytyy juuri Marxin ja Engelsin paljastamasta tuotantovoimien ja omistussuhteiden yhteensopimattomuudesta, niiden ajautumisesta vakavaan, tällä hetkellä ehkä ennennäkemättömään keskinäiseen ristiriitaan.

Nykyistä finanssikriisiä on keskusteluissa joskus verrattu tsunamiin, eikä tuo rinnastus näytä olevan pohjaa vailla. Neljä ja puoli vuotta sitten Intian valtamerellä merenpohjan alla sattuneessa maanjäristyksessä seismologien mukaan ”yksi mannerlaatta heilahti ylöspäin ja toinen alaspäin”. Seurauksena oli suunnattoman vesimassan liikkeellelähtö hämmästyttävällä nopeudella.

Jotakin vastaavaa näyttää nyt tapahtuneen myös ihmisyhteiskunnassa ja talouselämässä. Voitaisiin ajatella, että toisen mannerlaatan nimi on ”tuotantovoimat” ja toisen ”tuotantovoimien omistussuhteet”. Ne eivät tietyssä vaiheessa enää sovi (mahdu) rinnakkain, vaan ”kolaroivat” keskenään.

Seuraukset näyttävät molemmissa ”tsunameissa” samankaltaisilta. Intian valtameren hyökyaalto heitteli autoja ja puskutraktoreita rannalle kuin leikkikaluja, vastaavasti nykyinen talouden turbulenssi heittelee nurin pankkeja, vakuutuslaitoksia ja kokonaisia autotehtaita. Amerikkalaiset autojätit General Motors, Chrysler ja Ford horjuivat pitkään ja horjuvat vieläkin taloudellisen romahduksen partaalla ja yrittävät nyt yhdessä eurooppalaisen autoteollisuuden kanssa selvitä veronmaksajien rahoittamilla miljardien eurojen kainalosauvoilla jotenkuten eteenpäin. Suomen metsäteollisuudesta parhaillaan (elokuussa 2009) pois pyyhkäistävien paperi- ja sellutehtaiden ja sahojen myötä laajat maantieteelliset alueet ovat harvenemassa työvoimasta kuin metsä puista äkillisen trompin iskettyä.

Ovatko päättäjät hereillä?

Tässä tilanteessa kysytään, ovatko yhteiskuntien päättäjät, taloustieteilijät jne. ymmärtäneet nykyisen kriisin syvyyden? Vaikka Suomessakin puhuttiin nousukaudella ikään kuin lämpimikseen ja ”small talk”- tasolla, että kyse on globalisaatiosta, niin nyt kun kriisi on päällä, ”globalisaatio” on vain hyvin hitaasti tunnustettu mannertenväliseksi eli talouden mannerlaattoja liikuttavaksi ilmiöksi. Poliittiselta ylätasolta vakuuteltiin pitkään, että Suomi välttyy talouskriisiltä. Vastatoimenpiteet ruhjovalle globalisaatio - ilmiölle ovat olleet myöhästyneitä ja heiveröisiä.

Poliittiselta ylätasolta olisi jo aikaa sitten pitänyt tulla viesti, että tosi on kysymyksessä. Islannin, Baltian ja eräiden muiden pienten valtioiden esimerkit osoittavat, että kokonaisten kansakuntien kohtalo voi kriisin pitkittyessä joutua vaakalaudalle. Vaikka kriisi näyttäisi hetkellisesti ja ajoittain helpottavankin, se voi johtua vain siitä, että painajaismainen hyökyaalto vetäytyy hetkeksi takaisin finanssimarkkinoiden valtamerelle kootakseen vauhtia uuteen, entistä massiivisempaan tulemiseen.

Syvässä kriisissä on tärkeintä, että pelastus- ja tukitoimet suunnataan voimakkaimmin yhteiskunnan heikompiosaisiin ja puolustuskyvyttömiin kansalaisiin, jotka ovat turbulenssin ensimmäisiä uhreja. Myrskystä selvitäkseen Suomi tarvitsee todellisen, kansan enemmistön edut huomioivan pelastusohjelman, jonka jokainen osa kestää.

On turha vahvistaa (kuten tähän asti on tehty) ketjun vahvimpia osia esim. rikkaita suosivilla verohelpotuksilla, jos ketjun heikoin rengas ei myrskyssä kestä. Kriisin voittamisessa tulee suuri merkitys olemaan sillä, että kansalaiset ovat valmiita yhteisiin ponnistuksiin. Ihmisten tulee tuntea, että heistä välitetään. Ilman tuota tunnetta maan talouden pelastamiseen tarvittavia toimia ei synny.

Tuotantovoimien hävittäminen ja kuvitteellinen talous

Marxin ja Engelsin mukaan yhteiskunnan tuotantovoimien ja omistussuhteiden väliseen ristiriitaan liittyy erityisesti talouspulien yhteydessä tuotantovoimien laaja hävittämisprosessi juuri siksi, että nuo voimat saataisiin kutistettuina edelleen ”mahtumaan” vallitsevien omistussuhteiden puitteisiin. Toisin sanoen että pystyttäisiin säilyttämään tuotantovälineiden yksityisomistukselle perustuva talousjärjestelmä ja turvaamaan mahdollisimman tehokkaasti maksimaalinen voittojen taso.

Tehtaiden ja tuotantolaitosten lopettamiset ja työntekijöiden irtisanomiset ja lomautukset eivät ole vain taloudellista taistelua, vaan ne ovat pääomapiirien käymää poliittista luokkataistelua, jonka tarkoitus on pitää työväenluokka nöyränä ja ”joustavana” pääoman nykyisten ja tulevien vaatimusten edessä.

Edellä esiin tuotu marxilainen näkemys, jonka mukaan kapitalistiset omistussuhteet muuttuisivat olemassa oleville tuotantovoimille liian ”ahtaiksi”, näyttäisi ensi silmäyksellä olevan nykyisessä ”markkinataloudessa” pätemätön väite. Eräs tämän hetken keskeinen ilmiö on, että kapitalistisesti johdetun perustuotannon ”päälle” on synnytetty valtavan laaja kuvitteellisen virtuaalitalouden alue. Sen piirissä ja puitteissa liikkuvat tähtitieteellisen suuret rahasummat. Voidaanko siis sanoa, että omistussuhteet ovat liian ahtaat tuotantovoimien kehittymiselle kun ”rahaa on niin että ranteita pakottaa”?

Vastaus on, että kenellä on, kenellä ei ja millaisesta rahasta lopulta on kysymys.. Marx osoitti, että kuvitteellinen talous syntyy historiallisesti kapitalistisesti johdetun talouden seuralaiseksi väistämättömästi ”rahakauppiaiden” ammattikunnan ilmaantumisen myötä. Tuon ammattikunnan tuntomerkki on, että se ei sijoita tuotantoprosessiin lainkaan omaa rahaansa, vaan operoi täydellisesti vieraalla pääomalla. Tämän seurauksena kuvitteellinen rahatalous irtoaa yhä enemmän reaalitaloudesta. Siitä ei ole apua reaalitalouden ongelmiin, vaan kuvitteellinen talous pikemminkin lisää reaalitalouden ongelmia. Kuvitteellinen talous on ratkaisevasti antagonistisessa eli sovittamattomassa ristiriidassa reaalitalouteen nähden.

Perusteellista tuhoamista

”Pääoman” kolmannessa kirjassa Marx toteaa nerokkaan selvänäköisesti, että osakejärjestelmä (Aktienwesen) ”hävittää yksityisteollisuuden sitä mukaa kuin se leviää ja ottaa hallintaansa uusia tuotannon aloja” (Marx 1904, Erster Abschnitt, 426; 1976, s. 435).
Tähän kohtaan on syytä hetkeksi pysähtyä, sillä Marx ei edellä totea vain, että osakelaitos (Aktienwesen) tuhoaa yksityisteollisuutta, vaan että se tuhoaa yksityisteollisuuden (saks. vernichtet die Privatindustrie). Verbi ”vernichten” tarkoittaa hyvin perusteellista tuhoamista.

Myös nykyisessä markkinatalouden kriisissä tuotantovoimien ja omistussuhteiden välinen ristiriita on kehittynyt huippuunsa kun omistussuhteisiin tukeutuen ja vedoten tuhotaan suuressa määrin myös taloudellisesti menestyviä tuotantolaitoksia ja sekä yksityistä että valtio-omisteista elinkeinoelämää, siis paitsi yksityistä myös yhteisöllistä omaisuutta. Kyseessä on monilta osin hyvin perusteellinen ja totaalinen perustuotannon tuhoamisprosessi.

Lukuisilla Suomen paikkakunnilla toteutetut ja toteutettavat paperi- ja sellutehtaiden lopettamiset saattavat asiantuntijoiden mukaan johtaa siihen, että esim. metsäkonserni Stora Enson paperin ja sellun tuotanto Suomessa voi lähivuosina pudota jopa puoleen tähänastisesta. Ilmiöön liittyy myös tieteellis-tekninen mullistus, jonka seurauksena painopaperin kysyntä on maailmalla rajussa laskussa siksi, että painettu sana on siirtymässä yhä enemmän sähköiseen muotoon. Yhdysvalloissa sanomalehtipaperin kysyntä on lyhyessä ajassa tullut alas 30 prosenttia (Yle Radio1 ja Ykkösaamu 20.8.09).

Kysymys on yhteiskunnallisen työn tuhoamisoperaatiosta. Lakkautettujen ja lakkautettavien tuotantolaitosten luottamushenkilöt (mm. Varkauden tehtaiden pääluottamusmies Kai Pärnänen) ovat pukeneet tuntonsa sanoiksi toteamalla, että ”tämä on suoraa kansallisomaisuuden tuhoamista” (HS 20.8.09). Stora Enson johdon viimeisimpiä lakkauttamispäätöksiä kommentoidessaan Paperiliiton puheenjohtaja Jouko Ahonen totesi, että toimien seurausvaikutukset tulevat erityisesti maan pohjoisilla alueilla olemaan dramaattisia ja että nuo alueet ovat muuttumassa työvoiman reservaattialueiksi (Radio Yle 1, Ykkösaamu 19.8.2009).

Nousutoiveita voi uhata uusi tsunami

Eräät talousoppineet ovat viime aikoina väittäneet, että ensimmäisiä merkkejä maailmanlaajuisen finanssikriisin helpottumisesta olisi nähty ja viitanneet tällöin erityisesti pankkien toiminnan elpymiseen. On kuitenkin muistettava, että yksityisen pääoman hallitsemat pankit ovat itse asiassa merkittävä osa kuvitteellista taloutta. Kun meneillään olevan kriisin aikana pankeille on lapioitu miljardimäärin tukea veronmaksajien rahoista, olisi jonkinlainen ihme, jos pankit eivät osoittaisi minkäänlaisia elpymisen tai elon merkkejä.

Johtavien teollisuusmaiden meneillään olevat massiiviset toimet pankkien pelastamiseksi ovat toistaiseksi rajoittuneet lähinnä kuvitteellisen eli virtuaalitalouden tukemiseen. Pankeille suunnatuilla miljardimääräisillä ”tukipaketeilla” on lähinnä vain lisätty virtuaalitalouden tuhovoimaa eli ”pelivaraa” reaalitalouden sektoria vastaan ilman että pankit olisivat välttämättä juuri millään tavoin sitoutuneet myöntämään lainoja yritysten investointeihin.

Pankit ja rahalaitokset, jotka ovat markkinatalouden oloissa ratkaisevasti yhteiskunnallisen valvonnan ulkopuolella, saattavat itse asiassa osallistua toiminnallaan kuvitteellisen talouden kasvattamiseen ja paisuttamiseen ja siten reaalitaloutta tuhoavaan toimintaan.
Tämän vuoksi pankkien kansallistaminen ja niiden saattaminen yleisyhteiskunnalliseen valvontaan on erityisesti syvän taloudellisen kriisin oloissa välttämätöntä.

Olisi kohtalokas virhearvio olettaa, että pankkien toiminnan heikko elpyminen olisi merkki laajemmasta talouselämän toipumisesta, ja että pankit voisivat jatkaa toimintaansa entiseen tapaan. Tehokasta valvontaa vailla olevien suurpääoman hallitsemien pankkien ja muiden rahalaitosten pidäkkeetön toiminta rahamarkkinoilla saattaa valmistella finanssivaltamerellä tsunamin uutta hyökyaaltoa, joka ennen pitkää pyyhkii reaalitalouden yli tuhoisin seurauksin.

Kilpailukapitalismista valtiomonopolistiseen kapitalismiin

Marx huomautti, että hävittäessään yksityisteollisuuden osakejärjestelmä merkitsee ”kapitalistisen yksityisteollisuuden poistamista itse kapitalistisen järjestelmän perustalla” (Marx 1904, Erster Abschnitt, 426; 1976, s. 435). Tämä yksityisomistuksellisen tuotannon tuhoaminen luo Marxin mukaan edellytykset uudentyyppisen omistusmuodon synnylle.

Mitä tuo ”uusi omistusmuoto” tarkoitti aikana, jolloin Marx kirjoitti Pääomaa? Se tarkoitti järjestyksessä toista (monopolistista) vaihetta niistä kolmesta päävaiheesta, jotka kapitalismi on kokenut 1800-luvun puolivälistä lähtien nykypäiviin. Pääoman kolmannessa kirjassa Marx tarkasteli murrosvaihetta, jossa tapahtui siirtyminen yksityisten kapitalistien keskinäisestä kilpailukapitalismista kohti kollektiivisempaa omistusmuotoa.

Marx tarkasteli siirtymävaihetta kapitalistisen kehityksen sisäisenä prosessina. Hän totesi, että pakkoluovutus (Expropriation) eli anastus on kapitalistisen tuotantotavan lähtökohta ja päämäärä (das Ziel) ja siten kapitalistisen tuotannon tavoitteena on ”pakkoluovuttaa ( anastaa SR) kaikilta yksilöiltä tuotantovälineet, jotka lakkaavat yhteiskunnallisen kehityksen myötä olemasta yksityistuotannon välineitä … ja voivat olla tuotantovälineitä enää vain yhteen liittyneiden tuottajien käsissä ja näin ollen heidän yhteiskunnallista omaisuuttaan” (Marx, 1976., s. 436 ja sama1904,427).

Valmistellessaan Pääoman kolmatta osaa painokuntoon Engels saattoi tarkastella tapahtunutta kehitystä 20-30 vuotta Marxin alkuperäistekstin jälkeen. Hän teki tuohon tekstiin täydentävän lisähuomautuksen, jossa totesi, että 1800-luvun loppupuolella vanha (”yksilöllinen”) kilpailukapitalismi oli talouskriisin myötä tullut tiensä päähän ja kokenut skandaalimaisen vararikon. Uusi tilanne pakotti suurteollisuuden harjoittajat lyöttäytymään yhteen kartelleiksi voidakseen säädellä tuotantoa. Esimerkiksi Englannin kemianteollisuudessa vapaa kilpailu korvattiin monopolilla. Tapahtui siirtyminen kilpailukapitalismista monopolikapitalismiin (ks. Engelsin lisäys teoksessa Marx 1976, 434-5).

Sittemmin tiedämme, että ensimmäisen maailmansodan aikana ja jälkeen sekä erityisesti 1930-luvun talouskriisissä siirryttiin suurten monopoliyritysten ja porvarillisen valtion väliseen liittoon eli niin sanotun valtiomonopolistisen kapitalismin vaiheeseen . Suurmonopolit ovat ratkaisevan tärkeitä porvarilliselle valtiolle ja siksi viimeksi mainittu tukee niitä monin tavoin niiden pyrkimyksissä.

Vuorossa valtiomonopolistisen kapitalismin vararikko

Kapitalismin sisäinen historiallinen kehitys paljastaa, että kapitalismi elävänä organismina uudistaa itseään kriisiensä kautta. Noille kaikille kolmelle edellä mainitulle vaiheelle ovat olleet ominaisia määrätyt samankaltaiset piirteet. Niistä olennaisimmat ovat olemassa olevien tuotantovoimien valtava tuhoamisprosessi sekä sen jälkeen tapahtunut pääomien omistuksen uudentasoinen yhdistyminen eli eräänlainen pääomaomistuksen ”kollektivisoituminen”.

Kaikissa noissa siirtymävaiheiden kriiseissä kapitalismia näyttävät rasittavan samankaltaiset vaikeudet. Niinpä Engels kuvaa edellä mainitussa täydentävässä kommentissaan kilpailukapitalismin ja monopolikapitalismin murroskohtaa Englannissa 1800-luvun loppupuolella huomauttaen, että kuvaan oli tullut mukaan suojelutullipolitiikka (vertaa Nokian toimitusjohtajan Olli-Pekka Kallasvuon äskettäisiä varoituksen sanoja protektionismista kansainvälisen talouskehityksen suurimpana vaarana). Engelsin mukaan ”seurauksina ovat yleinen krooninen liikatuotanto, poljetut hinnat, alenevat ja jopa kokonaan häviävät voitot”, minkä seurauksena on vapaan kilpailun ”skandaalimainen vararikko” (Engels teoksessa Marx 1976, 434).

Tuo vastaava ilmiö on nyt havaittavissa valtiomonopolistisen kapitalismin olosuhteissa. Perustellaanhan juuri tätä kirjoitettaessa (elokuussa 2009) ilmoitettuja metsäyhtiö Stora Enson tehtaiden, sahojen ja paperikoneiden sulkemisia eri puolilla Suomea sillä, että syyt näihin lisäleikkauksiin ovat ”paperin heikko kysyntä, alhaiset hinnat sekä puun, energian ja kuljetuksen korkeat hinnat” (Aaltonen 2009, Stora Enso…). Vain ”kokonaan häviävät voitot” on nykyinformaatiossa (ehkä häveliäisyyssyistä) jätetty pois Engelsin luettelosta.

Voidaan hyvällä syyllä kysyä, onko nyt valtiomonopolistisen kapitalismin kohdalla kyseessä vastaava ”skandaalimainen vararikko”, joka kohtasi 1800-luvun jälkipuoliskolla kilpailukapitalismia ja pakotti pääomanomistajat siirtymään monopolikapitalismin vaiheeseen. Ja onko kysymys vastaavanlaisesta suuryrityksiä kohdanneesta ”skandaalimaisesta vararikosta”, joka 1930-luvulla pakotti ne siirtymään valtiovallan erityissuojelukseen valtiomonopolistisen kapitalismin hengessä?

Sosialismiin

Äärimmäisen tärkeä kysymys koskee nyt sitä, mihin uuteen omistusmuotoon yhteiskunta voisi siirtyä kapitalistisen talouden nykyisten valtavien sisäisten ristiriitojen pakottamana. Marxilais-leniniläisen teorian lyhyt vastaus on: sosialistiseen yhteiskuntaan. Muuta vaihtoehtoa ei loppujen lopuksi ole.

Leninin mukaan ”valtiomonopolistinen kapitalismi on mitä täydellisintä sosialismin aineellista valmistelua, siihen johtava eteinen, historian portaikon se askelma, jonka sekä sosialismiksi nimitetyn askelman välissä ei ole mitään väliaskelmia” (Lenin, Uhkaava…s.126 ).

Leninin mukaan nuo kaksi käsitettä (valtiomonopolistinen kapitalismi ja sosialismi) sivuavat toisiaan niin läheltä, että ”sosialismi onkin juuri valtiokapitalistista monopolia, joka on pantu palvelemaan koko kansaa ja on sikäli lakannut olemasta kapitalistista monopolia”. Näin ollen ”monopolista… ei voida mennä eteenpäin kulkematta sosialismia kohti” (Lenin, em. s. 125).

Lenin toteaa myös (mt. s.126), että ”mikään (proletariaatin) kapina ei synnytä sosialismia, ellei sosialismi ole kypsynyt taloudellisesti”. Välittömästi voidaan lisätä, että (mihin Lenin yhtyy täysin), että olipa valtiomonopolistinen kapitalismi kehittynyt miten pitkälle tahansa, se ei johda sosialismiin ellei alistettu kansanluokka nouse kapinaan hallitsevan luokan harjoittamaa politiikkaa vastaan.

Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori ja erikoistutkija

Lähteet:

Aaltonen, Jarmo, Stora Enso panee lahtipenkkiin lisää tehtaitaan ja sahojaan. Helsingin Sanomat 20.8.2009.

Lenin, V.I. Uhkaava katastrofi ja kuinka sitä vastaan on taisteltava. Valitut teokset neljässä osassa. Osa 3, s. 91-131. Kustannusliike Edistys, Moskova.

Marx, K, Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset 1844. Moskova: Kustannusliike Edistys.

Marx, K, Kansantaloustieteen arvostelua. Kansankulttuuri Oy. Helsinki 1970.

Marx, K, Das Kapital. Kritik der politischen Oekonomie. Dritter Band, erster Theil. Buch III. Herausgegeben von Friedrich Engels. Hamburg 1904.

Marx, K, Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. III osa. Moskova: Kustannusliike Edistys 1976.

Marx, K, Engels, F. Kommunistisen puolueen manifesti. Teoksessa Marx - Engels, Valitut teokset kuudessa osassa. Osa 2,s. 334-371. Moskova: Kustannusliike Edistys 1978.

Yle Radio1 ja Ykkösaamu 20.8.2009

Radio Yle 1, Ykkösaamu 19.8.2009

Vieraantunut ja luovutettu työ marxilaisen näkemyksen mukaan

2009-10-08T04:13:00.000-07:00

Demokraattinen Sivistysliitto (DSL) on julkaissut alla olevan tekstin erillisenä vihkosena keväällä 2008 nimellä ”Vieraantunut ja luovutettu työ”.

(tekstissä suluissa mainituista lähdeviittauksista on lähemmät tiedot kirjoituksen lopussa olevassa lähdeluettelossa)

1. Johdanto

Jokin aika sitten julkaistussa kirjassani (Ruotsalainen 2005) tarkastelin syrjäytymis- ja syrjäyttämisilmiötä yhteiskunnallisena ongelmana. Sen jälkeen olen pyrkinyt siirtämään tarkastelukulmaa syrjäytymisestä vieraantumisilmiön suuntaan (Ruotsalainen 2006). Tässä nyt käsillä olevassa kirjoituksessani pyrin jatkamaan viimeksi mainitun aiheen käsittelyä edelleen lähinnä Karl Marxin varhaistuotannon pohjalta.

Helne (2002, s. 201) toteaa, että syrjäytymiskeskustelussa on tullut esiin huoli ”eräänlaisesta maailman sijoiltaan menosta”. Nykyhetkellä tulisi mielestäni kuitenkin uskaltaa puhua paitsi huolesta ja pelosta, että maailma saattaa mennä sijoiltaan myös mahdollisuudesta (jopa todennäköisyydestä) että maailma on jo mennyt sijoiltaan tai että se on pitkään, ehkä alusta alkaen, ollut sijoiltaan.

Ranskalaisen tutkijan Serge Paugamin (1996,567-8) mukaan köyhyyden tai syrjäytymisen eri muotojen pysyvyys ja uusiutuminen demokraattisissa yhteiskunnissa merkitsevät skandaalia, sillä ne ovat ristiriidassa sen julistetun ihanteen kanssa, jonka mukaan kansalaiset ovat yhdenvertaisia perusoikeuksiensa suhteen. Paugam huomauttaa, että epätasa-arvon analysoiminen ei enää voi tapahtua staattisesti, ts. vain tunnistamalla syrjityt ryhmät ja tutkimalla sitä, miksi heidän yhteiskunnallinen tilanteensa ei parane. Nyt on pystyttävä näkemään ne prosessit, jotka johtavat määrättyjä yksilöitä lisääntyvien haittojen ja hankaluuksien piiriin ja samanaikaisesti toisia yksilöitä jatkuvasti lisääntyvien etuisuuksien ja etuoikeuksien suuntaan.

Radikaalimmasta tarkastelukulmasta katsoen voi kysyä, eikö nuo vieraannuttavat ja eriarvoisuutta lisäävät prosessit olisi pitänyt havaita ja tuoda esiin jo aikoja sitten. Ollaanko nyt itse asiassa jo ratkaisevasti myöhässä? Onko yksityisomistukseen pohjautuneella talous- ja yhteiskuntajärjestelmällä ja yhteiskuntatieteilijöiden välinpitämättömyydellä aiheutettu jo peruuttamattomia ja korjaamattomia vaurioita niin meitä ympäröivälle luonnolle kuin ”ihmisluonnollekin”?

Sitä paitsi ei voida väittää, etteikö noita vieraannuttavia prosesseja olisi talous- ja yhteiskuntatieteessä tuotu aikaisemmin esiin. Tähän mennessä pisimmälle kehitellyn ja tieteellisesti perustelluimman vieraantumis- ja syrjäytymisselityksen on esittänyt Karl Marx (1818-1883). Hänen teoreettiset näkemyksensä ovat juuri nyt kohoamassa (tai ainakin niiden pitäisi kaiken järjen mukaan kohota) olennaiseksi osaksi sitä tiedollista pääomaa, jonka avulla ihmiskunta pyrkii pelastumaan luontoa, taloutta ja jopa ihmisen olemassaoloa uhkaavilta katastrofeilta.

Tässä käsillä olevassa artikkelissa esitetään keskeisiä näkökohtia erityisesti Marxin nuoruuden teoksesta Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset 1844. Noiden käsikirjoitusten johtava teema on vieraantuminen. Mainittu teos muodostaa ajallisestikin eräänlaisen marxilaisen ajattelun lähtökohdan ja perussanoman, jonka ymmärtäminen on välttämätöntä yksityisomistuksellisen tuotantomuodon vahingollisuuden osoittamiseksi ja tuon tuotantomuodon syrjäyttämiseksi.

2. Marxin käsitys vieraantumisesta

Kirjoittaessaan edellä mainittua ensimmäistä taloustieteellistä tutkielmaansa huhti- elokuussa vuonna 1844 Karl Marx oli vasta 26-vuotias. Tuosta ajankohdasta on kulunut runsaat 160 vuotta, mutta Marxin tuolloin esittämät ajatukset eivät ole menettäneet vähääkään ajankohtaisuudestaan. Päinvastoin: ne ovat juuri tällä hetkellä ajankohtaisempia kuin koskaan ennen. Marxin työn tuloksena syntyi aikoinaan kolme erillistä käsikirjoitusta, jotka julkaistiin myöhemmin yhtenä kokonaisuutena nimellä Ökonomisch- philosophische Manuskripte aus dem Jahre 1844 (Marx – Engels 1968). Julkaisu on ilmestynyt myös suomeksi nimellä Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset 1844.

Huomattava osa mainituista Marxin käsikirjoituksista on omistettu G.W.F.Hegelin (1770-1831) dialektiikan ja yleensä Hegelin filosofian analysoinnille ja arvostelulle. Hegelin puhuessa ihmisen itsetajunnan vieraantumisesta ja Ludwig Feuerbachin (1804-1872) pohtiessa ”historian ja luokkien ulkopuolella olevan abstraktin ihmisen” vieraantumista, Marx puolestaan puhuu työläisen vieraantumisesta ja itsevieraantumisesta.

Mitä vieraantunut työ on tai tarkoittaa Marxin analyysin mukaan? Lyhyesti sanoen vieraantunut työ on työläisen suorittamaa, pääomanomistajalle lisäarvoa (voittoa) tuottavaa palkkatyötä. Kansantaloustieteen klassisen koulukunnan suurimmista edustajista Adam Smithistä (1723 - 1790) ja David Ricardosta (1772 - 1823) poiketen Marx ilmaisi käsityksen, että palkkatyö on orjantyötä toisin sanoen tuotantovälineiden yksityisomistukseen perustuva (kapitalistinen) yhteiskunta on pisimmilleenkin kehittyessään edelleen orjayhteiskunta. Maaorjuuden jälkeen on tullut vallitsevaksi palkkaorjuus. Tuotantovälineiden yksityisomistuksen oloissa työntekijän työ ei ole vapaaehtoista, vaan pakotettua, pakkotyötä. ”Se ei siis ole tarpeen tyydytystä työssä, vaan se on vain väline työn ulkopuolella olevien tarpeiden tyydyttämiseksi.” (Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset, s. 69 korostus KM). Marx kirjoitti myöhemmin Kansantaloustieteen arvostelua – teoksessaan (Marx 1970, s.18), että ”Tämän (porvarillisen SR) yhteiskuntamuodon mukana päättyy siten ihmisyhteiskuntien esihistoria” (siis orjuuden kausi ihmiskunnan historiassa).

Kapitalistisen talousjärjestelmän hillittömään kilpailuun (ennen kaikkea pääomien väliseen, mutta myös työläisten keskinäiseen kilpailuun ) sisältyvät tuon järjestelmän tuhon siemenet. Marx ennakoi nuoruuden teoksessaan kapitalististen tuotantosuhteiden kehittyvän vaiheeseen, jossa toisaalta työ esiintyy ihmiselle ja luonnolle täysin vieraana ja jossa toisaalta yksityisomistus on menettänyt kokonaan luonnollisen ja yhteiskunnallisen laatunsa. Yksityisomistus ”on siis menettänyt kaikki poliittiset ja sosiaaliset illuusionsa, eikä se liity mihinkään näennäisen (edes näennäisen SR) inhimillisiin suhteisiin” (vahv. KM). ”Kun tämä työn ja pääoman vastakohtaisuus viedään huippuunsa, se merkitsee välttämättä koko yksityisomistussuhteen huippua, lakipistettä ja tuhoutumista” (Marx, Taloudellis-filosofiset…s.84-5; Marx 1968, 524-5).

Vieraantumisen käsitteen osalta Marx ei kielellisesti oikeastaan puhu vieraantuneesta työstä (vaikka se näin on hänen tekstiensä suomennoksissa käännetty), vaan itse asiassa hän puhuu vieraannutetusta työstä (saks. die entfremdete Arbeit) (ks. Marx 1968,510ff). Taustalla on siis transitiiviverbi ”entfremden” eli ”vieraannuttaa”, eikä intransitiivinen refleksiiviverbi ”sich entfremden” (vieraantua). Vieraantunut työ luo mielikuvan jonkinlaisesta passiivimuodossa itsestään tapahtuvasta prosessista, kun taas vieraannutettu työ ilmaisee, että ilmiön taustalla on tekijä tai tekijät eli joku tai jokin mikä vieraannuttaa ihmisen. Tässä on jotenkin vastaava asetelma kuin käsiteparissa syrjäytyminen-syrjäyttäminen. ”Syrjäytyminen” peittää tai kätkee tekijät, subjektit, kun taas ”syrjäyttäminen” viittaa ilmiön taustalla olevien tekijöiden, subjektien olemassaoloon. (Tässä tekstissä käytän kuitenkin edelleen paljolti sanaa ”vieraantuminen” lähinnä siksi, että se on yleiseen kielenkäyttöön vakiintunut termi).

3. Vieraantumisen muodot

Marx erottaa toisistaan kolme erilaista vieraantumisen tai vieraannuttamisen ilmenemismuotomuotoa :1) ensiksikin vieraantuminen ilmenee työntekijän suhteessa työnsä tuotteeseen (Produkt der Arbeit) eli työnesineeseen, joka on hänelle vieras ja pitää häntä vallassaan. Tämä suhde on samalla suhde ulkomaailmaan, luonnonesineisiin, luontoon; 2) toinen vieraantumisen ilmentymä on työntekijän suhde tuotantotapahtumaan, siis itse työprosessiin. Tämä suhde on työntekijän suhde omaan toimintaansa vieraana, häneen kuulumattomana toimintana. Tämä on itsevieraantumista (die Selbstentfremdung), vieraantumista omasta itsestä ihmisenä kun edellä ensiksi mainitussa tapauksessa oli kysymys siitä, että työn esine, tuote vieraannutetaan työntekijästä (Marx 1968, 515; Marx, Taloudellis-filosofiset…s.70-71).

Kolmantena vieraantumisen muotona Marx tarkastelee ihmisen vieraantumista omasta lajistaan, ihmislajista.

On mielenkiintoista, että Marx rinnastaa toisiinsa vieraantuneen (vieraannutetun) ja luovutetun työn. Niiden saksankieliset ilmaisut ovat die entfremdete und die entäusserte Arbeit (Marx 1968,518; ks. myös Taloudellis-filosofiset…s.75). Paitsi että sana ”entäussern” tarkoittaa ”luovuttaa” (siis sitä, että työntekijä luovuttaa suorittamansa työn pois) se viittaa myös nykytuotannossa monia pelottavaan sanaan ”ulkoistaa”. ”Die entäusserte Arbeit” voisi nykyisessä terminologiassa kääntyä ainakin sisäisen olemuksensa perusteella sanaksi ulkoistettu työ.

Kun nykyisessä tuotantoelämässä yritykset ulkoistavat työtehtäviään (antavat eli luovuttavat ne omilta työntekijöiltään ulkopuolisen yrityksen ja tämän yrityksen työntekijöiden suoritettaviksi) tämä voitaisiin Marxin analyysissä tulkita siten, että yrityksen suorittama työtehtävien ulkoistaminen (poisluovuttaminen) on eräänlainen ulkoinen, konkreettinen ja kollektiivinen ilmenemismuoto tapahtumalle, jossa työntekijä henkilökohtaisesti ja yksilöllisesti ulkoistuu eli vieraantuu omasta työstään ja omasta itsestään. Se mitä nykypäivänä näemme silmiemme edessä talouden laajamittaisten ulkoistamistapahtumien muodossa, on itse asiassa työntekijän tai toimihenkilön yksilötasolla tapahtuvan vieraannuttamisen kollektiivista ilmenemistä, sen konkreettista ja selvästi ulospäin näkyvää toteutumista.

Jos ulkoistaminen ymmärretään laajennettuna ja yhä enemmän laajenevana ilmiönä kun esim. suomalaisyritykset siirtävät tuotantoaan halvemman työvoiman maihin Kiinaan ja Intiaan, tämä tarkoittaa, että suomalainen työ ja suomalainen työn kohde (työnesine) luovutetaan, ulkoistetaan konkreettisesti vieraisiin käsiin. Marx toteaa (1968, s.519; Taloudellis…, s.77), että ihminen ei luo vieraantuneella työllään ainoastaan (omaa) suhdettaan tuotannon esineeseen ja tuotantotapahtumaan vieraina ja hänelle vihamielisinä mahteina, vaan hän luo myös sen suhteen, jossa muut ihmiset ovat hänen tuotantoonsa ja tuotteeseensa, sekä sen suhteen, jossa hän on näihin muihin ihmisiin. ”Samoin kuin hän tekee oman toimintansa vieraaksi itselleen, samoin hän tekee vieraalle omaksi toiminnan, joka ei ole tämän omaa toimintaa ” (Marx 1968,519; Taloudellis... s.77).

Eikö esim. suomalaisen työn siirtäminen yritysten siirron tai myynnin kautta vieraisiin käsiin, vieraalle maalle jne., ole sellaisen toiminnan siirtämistä vieraalle, joka (toiminta) ei ole tämän vieraan omaa? Liioitteleeko Marx kun hän sanoo, että tuotannonesine ja tuotantotapahtuma esiintyvät ihmiselle ”vieraina ja hänelle vihamielisinä mahteina”?

Eräänä vastauksena voitaisiin todeta, että halvan työvoiman maissa valmistetut tuotteet (jotka aikaisemmin on valmistettu täällä ja joista suomalainen työvoima on vaatinut korkeamman korvauksen) ilmaantuvat ulkomaisen tuonnin myötä lisääntyvässä määrin takaisin suomalaisiin näyteikkunoihin ja myyntipöydille. Jos noilla Kiinasta, Intiasta jne. saapuneilla urheilutossuilla, saappailla jne. olisi ihmispiirteet ja tietoisuus omasta historiastaan, ne saattaisivat näyteikkunan takaa iskeä ilkikurisesti silmää niitä tarkkailevalle ja täällä työttömäksi jääneelle jalkinetyöntekijälle, joka puolestaan tuskin voisi heittää niille ystävällistä vastakatsetta tervehdykseksi. Tuo vieraannutetun ja luovutetun (ulkoistetun) työn kautta kiertänyt, oman arvonsa ja samalla alkuperäisen työntekijänsä arvon alentanut ja lähtökohtaansa palautunut uusi tavaramaailma on nyt täällä konkreettisena ja kirjaimellisesti käsin kosketeltavana vieraana ja vihamielisenä mahtina vastapäätä työntekijää, joka on joutunut luovuttamaan työnsä pois.

Marx toteaa, että todellisessa käytännön maailmassa itsevieraantuminen voi ilmetä vain ihmisen käytännöllisenä, todellisena suhteena toisiin ihmisiin. ”Se väline, jonka kautta vieraantuminen tapahtuu, on itse käytännöllinen”(vahv. KM). Tuo väline on tuotantovälineiden yksityisomistus, jonka keskeinen yllyke on voitontavoittelu. Marx toteaa ennustuksenomaisesti, että ”vasta yksityisomistuksen kehityksen viimeisessä huippukohdassa” tulee jälleen esiin se yksityisomistuksen salaisuus, että yksityisomistus on väline, jonka kautta työ tulee luovutetuksi (ulkoistetuksi SR), että yksityisomistus on ”tämän luovuttamisen (ulkoistamisen, Entäusserung SR) toteutumista” (vahv. KM) (Marx 1968,519-20; Taloudellis…, s.77-8).

Olemmeko tänä päivänä ehkä yksityisomistuksen viimeisessä huippukohdassa tai lähestymässä tilannetta, jossa samalla näemme konkreettisesti, että työvoima tulee ulkoistetuksi, luovutetuksi ? Eli se mikä pitkään on historian kuluessa ollut ikään kuin piilossa ja näkymättömissä maanalaisena virtana eli yksityisen työntekijän työn vieraantumisena ja luovuttamisena, näyttäytyy nyt meille ilmiöpinnalla jokseenkin jokapäiväisenä asiana, massiivisena yritysten myymisenä, fuusioitumisena ja samalla työtehtävien ja työntekijöiden konkreettisena luovuttamisena, ulkoistamisena. On otettava huomioon, että kapitalismi, enempää kuin mikään muukaan talousjärjestelmä, ei ole paikoilleen pysähtynyt ilmiö, vaan prosessi, joka kehittyy historiallisesti määrätystä alkupisteestä lähtien, jatkuvasti uusia ilmenemismuotoja saaden ja samalla omaa loppupistettään lähestyen.

Marx on ilmeisen nerokkaasti havainnut (yksityisen) työntekijän vieraantumisen kuuluvan yksityisomistuksen olemukseen ja ennakoinut sen näyttäytymisen ja tulemisen konkreettisena ja kollektiivisena tapahtumisena määrätyssä kapitalismin pidemmälle kehittyneessä vaiheessa. Joukkotyöttömyyden muodossa on historiassa tietysti jo pitkään nähty vieraannuttamisen ja työn luovuttamisen kollektiivisia, massiivisia ja konkreettisia muotoja, mutta voidaan kysyä, onko taloushistoriassa nähty aikaisemmin nykyisen kaltaista, globalisaation nimellä kulkevaa kulkutautia eli työn suunniteltua ja määrätietoista luovuttamista ”alkuperäisten tuottajien” käsistä vieraisiin käsiin?

4. Kohti syvempää analyysia: vieraannutettu, luovutettu työ

Marxin suorittamassa analyysissä on tässä yhteydessä eräs vaikeus, joka liittyy yksityisomistuksen ja luovutetun työn keskinäissuhteeseen. Marx nimittäin toteaa, että vaikka yksityisomistus näyttää olevan luovutetun työn perusta ja syy, se pikemminkin (vielmehr) on sen seuraus, ”samoin kuin jumalat eivät alunperin ole ihmisymmärryksen harhautumisen syy, vaan sen seuraus” (Marx, Taloudellis…s.78, vahvennus KM). Marx huomauttaa tässä yhteydessä, että myöhemmin tämä yksityissomistuksen ja luovutetun työn suhde muuttuu vuorovaikutukseksi.

Kysymys yksityisomistuksen ja luovutetun työn keskinäissuhteesta, siitä kumpi on syy ja kumpi on seuraus, kumpi on ollut historiallisesti ensin ja kumpi jälkeen, saattaa ulkopuolisesta tarkastelijasta tuntua hiusten halkomiselta ja kinastelulta tyyliin muna vai kana tulee ensiksi. Tällä Marxin analyysillä on kuitenkin erittäin suuri ja jopa maailmanhistoriallinen merkitys. Oizerman (1976, s.57 ff.) torjuu perustellusti sellaisen päätelmän, että nimenomaan yksityisomistus synnyttää alun perin vieraantuneen (luovutetun) työn. Hän huomauttaa, että ”yksityisomistus ei ole, vastoin porvarillisten taloustieteilijäin käsityksiä, pelkästään työn tuote, vaan vieraantuneen (luovutetun SR) työn tuote” (s.57-8). Marx korostaa , että ”vieraantunut työ on yksityisomistuksen välitön syy” (ei siis seuraus) (Marx, Taloudellis…,s.79).

Yksityisomistuksen ja vieraantuneen eli luovutetun työn keskinäissuhteeseen liittyy teoreettinen vaikeus, jonka selittämistä ei helpota se, että Marx itse ei antanut siihen viimeisteltyä vastausta (sikäli kuin täysin ”viimeistelty vastaus” on ylipäätään edes mahdollinen). Oizerman toteaa perustellusti, että kysymystä lähestyttäessä on tehtävä ero sen vieraantuneen työn alkuperäisen muodon, joka synnytti yksityisomistuksen, ja sen sittemmin seuranneen vieraantuneen työn historiallisen muodon välillä, joka on olemassa ja kehittyy yhdessä yksityisomistuksen kanssa ja tämän pohjalta (Oizerman mt.,s.58). Tuohon voisi vielä lisätä, että myöhemmin vieraantunut työ kehittyy vuorovaikutteisesti yksityisomistuksen kanssa kunnes ”yksityisomistuksen kehityksen viimeisessä huippukohdassa” tulee ilmi selvästi, että yksityisomistus on väline, jonka kautta työ tulee luovutetuksi.

Marxin näkemyksen johdosta voi todeta, että nykyhetkellä silmiemme edessä tapahtuva työn ulkoistaminen ja poisluovuttaminen esim. ulkomailla toimivien yritysten käsiin luo mahtavat puitteet juuri yksityisomistuksen toteutumiselle ja tässä mielessä yksityisomistus todella osoittautuu ratkaisevasti luovutetun työn seuraukseksi. Toisaalta ja samalla osoittautuu, kuten Marx totesi, että yksityisomistus on juuri se väline, jonka kautta ja avulla työ luovutetaan ja vieroitetaan tekijästään. Marxin havainnon nerokkuus on siinä, että hän toteaa näiden kahden ilmiön (1. sen että yksityisomistus on seurausta luovutetusta työstä sekä 2. sen, että yksityisomistus on keino työn luovuttamisen ja vieraannuttamisen toteuttamiseksi) näyttäytyvän selvästi tuotantovälineiden yksityisomistuksen ”viimeisessä huippukohdassa” (Taloudellis…, s. 78).

On kuitenkin syytä lisätä, että toisaalta yksityisomistuksen ja toisaalta luovutetun ja vieraannutetun työn keskinäissuhde liittyy Marxilla syvempään, niin sanoen työn historiaa koskevaan näkökohtaan. Marx toi sittemmin taloustieteellisen pääteoksensa Pääoman ensimmäisessä osassa esiin työn kaksoisluonteen eli työn konkreettisessa ja abstraktisessa muodossaan. Tähän kysymykseen palataan vielä tämän artikkelin loppupuolella, mutta tässä yhteydessä todettakoon, että Marxilla – kuten Iljenkov huomauttaa – ”abstraktinen” saa hyvin usein ”yksinkertaisen”, ”kehittymättömän”, ”yksipuolisen” ja ”katkelmallisen” merkityksen.(Iljenkov 1960, s.5). Työn yhteiskunnallisuus eli sosiaalisuus saavutetaan ihmiskunnan työhistoriassa pitkänä ajanjaksona vain vaihdon välityksellä, vain puutteellisesti eli abstaraktisti. Yksityisomistus ilmaantuu historiallisesti vaihdon mukana eli edellyttää vaihtotalouden jonkinasteista olemassaoloa. Vaihto liittyy työnjakoon ja yhdessä nämä kaksi tekijää ovat Marxin mukaan yhteydessä luovutettuun eli vieraannutettuun työhön

Tässä mielessä voidaan sanoa, että yksityisomistus on luovutetun työn seuraus joskin yksityisomistus jatkossa muuttuu keskeiseksi keinoksi, jolla työ luovutetaan ja vieraannutetaan. Vaikka työnjako ja vaihto ovat historian saatossa vieneet taloudellista kehitystä voimakkaasti eteenpäin, ne ovat kuitenkin Marxin määrittelyn mukaan ”luovutettuja, vieraatuneita ilmauksia inhimillisestä toiminnasta ja olemuksen voimasta lajinomaisena toimintana ja olemuksen voimana” (Marx 1968, 561;Taloudellis-filosofiset…,s.142). Työnjako ja vaihto ovat siis vain ulkoisia ja väliaikaisia ilmentymiä (sanokaamme: heijastuksia) sellaisesta syvällisestä ja ”alkuperäisestä” inhimillisestä toiminnasta, joka mahdollistuu vieraannutetun työn voittamisen kautta.

Asian ydin on siinä, että kokonaisena pitkänä historiallisena ajanjaksona ihmiskunta kykenee liittämään erilaiset työnsä yhteen vain abstaraktisesti, vain puutteellisesti, vain vaihdon eli niin sanoen kaupustelun kautta (jolloin ihmisen tärkein omaisuus työvoimakin on kaupustelun kohteena ja välineenä). Marxilaisen näkemyksen mukaan yhteiskunnan kehityksen korkeammassa vaiheessa ihminen liittää oman työnsä toisen ihmisen työhön konkreettisesti ja suoraan ilman vaihdon ja abstraktisuuden välitystä (ks. lähemmin tästä Ruotsalainen 1985, s. 105 ff. )

Yksityisomistuksen kääntyessä historiallisesti itseään vastaan asiat ilmenevät toisiinsa nähden nurinkurisina. Esim. nykyisessä suomalaisessa tuotantoelämässä lähes jatkuvien YT-neuvottelujen seurauksena irtisanottujen ja ”ulkoistettujen” ihmisten tunteita saattavat tulkita nuoren Marxin sanat siitä kuinka ”työntekijällä, joka työllä ottaa luontoa omakseen, omaksi ottaminen ilmenee vieraantumisena, omaehtoinen toiminta ilmenee toimintana toista varten ja toisen toimintana, elävyys (Lebendigkeit) ilmenee elämän uhraamisena, esineen tuottaminen ilmenee esineen menettämisenä vieraalle voimalle, vieraalle ihmiselle” (Marx 1968, 522; ks. Taloudellis…s. 81, vahv. KM).

Marx asettaa olennaisen tärkeän kysymyksen siitä, ”kuinka ihminen on joutunut luovuttamaan työnsä, vieroittumaan siitä”? ja vastaa: ”Olemme jo lähestyneet huomattavasti tehtävän ratkaisua muutettuamme kysymyksen yksityisomistuksen alkuperästä kysymykseksi luovutetun työn suhteesta ihmiskunnan kehityskulkuun. Kun näet puhutaan yksityisomistuksesta, uskotaan, että ollaan tekemisissä ihmisen ulkopuolisen seikan kanssa. Kun puhutaan työstä, ollaan välittömästi tekemisissä itse ihmisen kanssa. Tähän uuteen kysymyksenasetteluun sisältyy jo sen ratkaisu” (Marx, 1968, 521-2; Taloudellis..,s.80, vahv. KM).

Kuten Oizerman (s. 59) toteaa, emme valitettavasti löydä Marxin käsikirjoituksista laajennettua vastausta tähän kysymykseen varsinkaan siksi, että käsikirjoitukset jäivät kesken. Oizerman etsii kuitenkin vastausta ”käsikirjoitusten” muista jaksoista todeten mm., että alkuperäisessä muodossaan työn vieraantuminen on orjuuttamisen erityinen muoto sen alkukantaisen ihmisen kohdalla, joka, kuten Lenin korostaa, ”oli olemassaolon vaikeuksien kokonaan masentama, luontoa vastaan käymänsä taistelun vaikeuksien masentama” (Oizerman, s.60).Näin ollen yksityisomistuksen synnyttää tuotantovoimien alhainen kehitystaso ja se (mihin Marx itsekin viittaa (Taloudellis..s.160), että määrätyssä kehitysvaiheessa ihminen pystyy suhtautumaan itseensä vain vieraantuneesti jotenkin vastaavasti kuin hän pystyy saavuttamaan yhteisöllisyyden vain abstraktin työn kautta.

Vieraantuneeseen eli luovutettuun työhön ja yksityisomistukseen liittyvä liike on historiallinen ja prosessinomainen ja sen kehityskulut paljastuvat vasta ihmisen ja talouden historian etenemisen myötä. Marx on ennakoinut sen mitä tuleman pitää, mutta vain historian eteneminen voi osoittaa, missä määrin ja millä tavoin hänen teoriansa mahdolliset aukkopaikat tulevat täyttymään. Globaalitalouden ja kuvitteellisen rahatalouden oloissa meillä on joka tapauksessa mahdollisuus tietää jo jonkin verran enemmän asioista kuin oli laita esim. Oizermanin kirjoittaessa monessa suhteessa tarkkanäköisiä arvioitaan Marxin ”Käsikirjoituksista” 1970-luvun alkupuolella.
.
Millä tavoin sitten tulisi tällä hetkellä tulkita Marxin analyysiä vieraantuneesta (vieraannutetusta) eli luovutetusta työstä? Kokonaisuutena kysymys on pitkästä historiallisesta ja jopa esihistoriallisesta prosessista, jossa vieraantuminen eli ihmisen vieraannuttaminen ihmisestä itsestään on alkanut jo ennen tuotantovälineiden yksityisomistuksen aikakautta. Kysymys on ihmisen orjuuttamisen aikakaudesta yleensä eli ajasta, jolloin ihminen on alistettu toisen ihmisen orjuuteen. Vieraannuttamisen eli työn luovuttamisen eräs keskeinen seuraus on ollut tuotantovälineiden yksityisomistuksen aikakausi, josta on itse asiassa tullut valtava keino ja vipuvarsi työn luovuttamiseksi ja edelleen vieraannuttamiseksi prosessissa, jossa syy muuttuu seuraukseksi ja seuraus syyksi. Tuloksena on ollut tuhoisa ja yhä tuhoisammaksi muuttuva työn luovuttamisen ja tuotantovälineiden yksityisomistuksen keskinäisvaikutus.

Kun työn luovuttaminen yksityisomistuksen kautta ja avulla siis muuttuu (on jo muuttunut) ”yksityisomistuksen kehityksen viimeisessä huippukohdassa” eräänlaiseksi kapitalismin keskeiseksi tunnusmerkiksi, on oletettavissa, että yhteiskunnissa jo tähän mennessä havaituista valtavista ulkoistamistapahtumista (yritysten ostoista, myynneistä ja fuusioista, pääomien massiivisista siirroista halvan työvoiman maihin) huolimatta me olemme ehkä sittenkin vasta edessä olevan prosessin alkuvaiheessa. Työn luovuttaminen (”ulkoistaminen”) saattaa edetä vaiheeseen, jossa kokonaisten kansakuntien taloudet ja niiden kohtalot ovat vaakalaudalla. Marxin analyysistä ei nimittäin voi tehdä sellaista johtopäätöstä, että kapitalistisesti johdettu vieraannuttamis- ja ulkoistamisprosessi olisi millään tavoin hidastumassa tai että sille sinänsä olisi olemassa mitään takarajaa. Ainoa este ja ”takaraja” on työväenluokan ja demokraattisten voimien vastarinta.

(Kun seurataan nykyisen markkinatalouden ja ”finanssikriisin” äärimmäisen kielteisiä piirteitä ( joukkotyöttömyyden ja erityisesti nuorisotyöttömyyden kasvua, köyhyyden leviämistä, terveydenhoidon alasajoa, koulutusjärjestelmän toimintaedellytysten heikentämistä, vanhustenhuollon osin skandaalimaisen huonoa tasoa jne.) joudutaan kärjistetysti kysymään, että takaisin kohti kivikauttako tässä ollaan ihmiskuntaa viemässä. Ollaanko ihmistä ja ihmiskuntaa palauttamassa totaalisen vieraannuttamisen kautta alkukantaiseen heikkouden tilaansa eli historian alkuun siihen vaiheeseen, jossa ihminen Leninin sanoin ”oli olemassaolon vaikeuksien kokonaan masentama, luontoa vastaan käymänsä taistelun vaikeuksien masentama”? Eli mitä syvemmiksi muuttuvat kapitalismin sisäiset ristiriidat, sitä totaalisemmin pääoma pyrkii nujertamaan vastapoolinsa, työväenluokan.

Nykyihmistä masennetaan talous- ja työelämän mielettömillä (absurdeilla) vaateilla, luonnon tuhoamisella ja ydinsodan uhkalla. Jo melko pitkään on puhuttu länsimaista ihmistä uhkaavasta ”massaneuroosista” samalla kun masennuksen nimellä tunnetun sairauden on esim. suomalaisessa yhteiskunnassa todettu viime vuosina lisääntyneen lähes epidemialle ominaisella nopeudella.) (edellä olevat kaksi viimeistä kappaletta on lisätty tekstiin 27.9.09).

5. Taistelu vieraantumista vastaan luo edellytykset yksityisomistuksen lakkauttamiselle

Ratkaiseva tekijä on, että jos yksityisomistus ymmärretään vieraantuneen työn syyksi eikä seuraukseksi eli jos väitetään yksityisomistuksen historiallisesti edeltäneen vieraantunutta työtä, niin tällöin tavallaan kielletään vieraantuneen työn ensisijainen osuus ja ongelmallisuus työväenluokan vapautumisprosessissa. Esim. nykytilanteeseen siirrettynä tällainen tulkinta johtaa sen ”unohtamiseen”, että työväenluokan, työväenliikkeen ja demokraattisten voimien on taisteltava vimmatusti vieraannuttamisprosessia eli kaikkia vieraannuttamisen ilmiöitä vastaan ja tämän tulee tapahtua niin ennen yksityisomistuksen lakkauttamista kuin sen jälkeenkin. Vieraantumisen (vieraannuttamisen) vastainen taistelu on keskeinen osa yksityisomistuksen hävittämiseen tähtäävää kamppailua.

Oizerman toteaa (mt.,s.58-9), että ”yksityisomistuksen hävittäminen yhteiskuntakehityksen määrätyllä asteella merkitsee samalla myös vieraantuneen työn hävittämistä” ja että (Marxin mukaan) ”yksityisomistuksen hävittämisen tärkeimpänä edellytyksenä on proletariaatin yhteiskunnallinen vallankumous”. Nuo väitteet pitävät sinänsä paikkansa, mutta ne vaativat hiukan lisätäsmennystä. Yksityisomistuksen kumoaminen (hävittäminen) ei nimittäin hävitä vieraantunutta työtä yhdellä iskulla eikä proletariaatin vallankumous merkitse sitä, että vieraantunut työ lakkaisi olemasta välittömästi yhteiskunnan sosialismiin siirtymisen myötä. Vaihtoarvon laki (työvoiman ostaminen ja myyminen ja siis hyödykkeiden tuottaminen tavaroina) jatkuu kokemuksen mukaan pitkään vielä sosialismin vallitessakin.

Ehkä yksi kansainvälisen työväenliikkeen suurimpia virheitä on ollut vieraantuneen työn olemassaolon kieltäminen ja kiistäminen sosialismiin siirtyneissä maissa. Eräs keskeisiä tähänastisen luokkataistelun kansainvälisiä opetuksia on, että vieraantumista ja vieraantumisilmiöitä vastaan on käytävä vimmattua kamppailua vielä (ja jopa nimenomaan) sosialismiin siirtyneessä yhteiskunnassa. Marxin teorian keskeinen sisäinen sanoma on, että vieraantuminen on olemassa ennen yksityisomistuksen aikakautta ja että se jatkuu vielä tuotantovälineiden yksityisomistuksen lakkauttamisen jälkeenkin.

Tärkeä sanoma on, että vieraantumisen vastainen taistelu on osa ihmiskunnan (ihmisen) orjuudesta vapauttamisen prosessia, joka ei ratkea pelkästään tai yksinomaan tuotantovälineiden yksityisomistuksen kumoamisen kautta (niin tärkeä kuin tuo vaihe alistetun luokan vapautumisen kannalta onkin). Voitaisiin ehkä tiivistää niin, että työn vieraannuttamista on mahdollista ratkaisevasti vähentää sosialismiin siirryttäessä, mutta työn vieraantuminen pyrkii jatkumaan edelleen edeltävän historiallisen painolastin seurauksena. Jos ”syyllistetään” yksityisomistus liian yksipuolisesti ihmisen (ihmiskunnan) vieraantumisesta eli julistetaan se vieraantumisen alkuperäiseksi syyksi, luodaan samalla virheellinen oletus, jonka mukaan vieraantuminen häviää (lähes) yhdellä iskulla tuotantovälineiden yksityisomistuksen lakatessa.

Vieraantuneen työn vastainen taistelu merkitsee sitä, että alistettu yhteiskuntaluokka, työväenluokka ei voi antautua eli nostaa käsiään pystyyn vaikeimpienkaan vieraantumismuotojen edessä. Jos tässä äkkiä ajattelemme esim. sellaista vieraantunutta järjestöä kuin Euroopan Unionia, monelle työväenliikkeen edustajalle voi tulla mieleen, että toiminta kyseisen organisaation epäkohtia vastaan on toivotonta ja että ainoa järkevä ratkaisu on jäsenvaltion eroaminen kyseisen organisaation jäsenyydestä. Karu realiteetti kuitenkin on, että työväenliike ei voi väistää ainoatakaan mahdollisuutta, ainoatakaan lainsäädännöllistä tms. mahdollisuutta, jolla EU:n kuristusotetta yksittäisten jäsenvaltioiden kansalaisiin voidaan lieventää. Olennaista on, että pelkkä vieraantumisen muotojen kiroaminen ei riitä, Marxin mukaan vieraantuminen on poistettava käytännöllisesti. ”Todellisen yksityisomistuksen kumoamiseen kuuluu todellinen kommunistinen toiminta. Historia valmistaa sen, ja tämä liike, jota me ajatuksissa jo pidämme itsensä kumoavana, käy todellisuudessa läpi hyvin ankaran ja laajan prosessin” (Marx, Taloudellis…s.131; vahv. KM).

Vieraantuneen työn voittamiskamppailussa on pohjimmiltaan kyse ihmisen ihmisarvon palauttamisesta, siitä, että työntekijä valtaa takaisin sen omalle luonteelleen ominaisen työn, josta hän on ollut pakotettu luopumaan. Marx määrittelee tulevan yhteiskunnan ”ihmisen uudelleen eheytymiseksi tai palaamiseksi itseensä, ihmisen itsestään vieraantumisen lakkauttamiseksi” (Marx, mt.,s.103).

Yhteenvedonomaisesti voitaisiin vieraantuneen eli luovutetun (ulkoistetun) työn suhteesta yksityisomistukseen todeta, että 1) ensinnäkin vieraantuneessa työssä on kysymys alun perin ja myöhemminkin orjuussuhteesta, orjuudesta (Knechtschaft) ja vieraantuneen työn heikentämis- ja poistamispyrkimyksessä on kysymys ihmiskunnan orjuudesta vapautumispyrkimyksestä yleensä (die Emanzipation der Gesellschaft von der Knechtschaft) (ks. Marx 1968,s.521). Koko inhimillinen orjuus olennoituu työntekijän suhteessa tuotantoon (Produktion) ja tuotannossa ilmenevä orjuussuhde on olemassa jo ennen tuotantovälineiden yksityisomistusta, joka viimeksi mainittu alkoi muotoutua noin 4-6000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua ensiksi Egyptissä ja Babylonissa. Tuotantoon liittyvä orjuus (jonka seurauksia ja muunnoksia kaikki muut orjuussuhteet ovat) saa ”kehittyneimmän” ja viimeisen ilmenemismuotonsa tuotantovälineiden yksityisomistukseen liittyvässä palkkaorjuudessa. Työläisten taistelu yksityisomistuksesta vapautumisen
puolesta (Arbeiteremanzipation) on siksi samalla taistelua yleisen inhimillisen vapautumisen puolesta koko ihmiskunnan mittakavassa (ks. Marx 1968, 521; Taloudellis…,s.79).

2) Marxin nerokasta näkemystä vieraantuneen työn ja yksityisomistuksen keskinäissuhteesta (niiden ”esiintymisjärjestyksestä”) ei tule nähdä liian ehdottomana eli kategorisena. Marxhan totesi nimenomaisesti, että yksityisomistus ilmenee ”pikemminkin” (vielmehr) vieraantuneen, luovutetun työn seurauksena kuin sen syynä ja että myöhemmin tämä suhde muuttuu vuorovaikutukseksi (Marx 1968, s. 520). Kuitenkin tuo syyn ja seurauksen laki on ehdottoman tärkeä havaita.

3) Nykyhetkeä ajatellen tätä asiaa koskeva Marxin todistelun huomionarvoisin kohta on se hänen arvionsa, että yksityisomistuksen viimeisessä huippukohdassa tulee esiin se salaisuus, että yksityisomistus on luovutetun (”ulkoistetun”) työn tuote ja että se (yksityisomistus) samalla on keino, jonka kautta työ vieraantuu, ulkoistuu (sich entäussert) (Marx 1968, 520; Taloudellis…s.78).

Me näemme tällä hetkellä silmiemme edessä sekä kansallisissa puitteissa että maailmanlaajuisesti kaksi prosessia: toisaalta tuotantoelämän yksityistämisvimman, johon esim. Suomen tämänhetkinen keskusta-porvarillinen hallitus osallistuu täysin rinnoin mm. myymällä valtion osuuksia eli yksityistämällä valtiojohtoisia yrityksiä. Samalla me näemme valtavan ulkoistamistapahtuman yritysten ostamisten, myymisten ja fuusioiden, pääomien ulosvientien sekä työntekijöiden joukkoirtisanomisten ja lomautusten muodossa. Marxilainen selitys tälle tapahtumiselle on tämä: vieraannutettu eli ulkoistettu työ varmistaa yhä uudelleen yksityisen pääoman uudestisyntymisen eli yksityisomistuksen vahvistumisen ja yksityisomistus puolestaan varmistaa työn vieraannuttamisen eli ulkoistamisen. Olemme tällä hetkellä tässä oravanpyörässä.

6. Työpalkka ja palkkatyösuhteet

Yksityisomistuksen vallitessa työpalkka on Marxin mukaan vain välttämätön seuraus vieraantuneesta työstä, sillä työ ei esiinny työpalkassa itsetarkoituksena, vaan ainoastaan palkan palvelijana (als der Diener des Lohns). Palkankorotuskaan ei merkitsisi muuta kuin parempaa palkkaa orjille (vahv KM) ”eikä sillä saavutettaisi enempää työntekijälle kuin työllekään niiden ansaitsemaa inhimillistä määritystä ja arvostusta” (1968, 520-1; Taloudellis…s.78-9).

Marxin arviossa työntekijä tekee työtä yksityisomistuksen vallitessa lähinnä palkan vuoksi ja sen ehdoilla. Marx ei rajoita analyysiään pelkästään palkkakysymykseen, vaan toteaa, että ihminen paitsi luo vieraantuneella työllä suhteensa tuotannon esineeseen ja tuotantotapahtumaan vieraina ja itselleen vihamielisinä suhteina, hän luo myös tuottamattomien herruuden tuotantoon ja tuotteeseen nähden. Työntekijän suhde työhön luo siis myös kapitalistin suhteen työhön (Marx 1968,519-20; Taloudellis…, s.77). Samalla kun työntekijä on ”palkan palvelija” hänet on työelämässä alistettu monenlaisten valta- ja herruussuhteiden alaisuuteen.

Marx näki palkkatyöjärjestelmän eräänä keskeisenä vieraantuneen työn ilmenemismuotona. Hän halusi ammattiyhdistysliikkeen asettavan tavoitteeksi palkkatyöjärjestelmästä luopumisen. Tämän näkemyksen hän toi selkeän korostuneesti esiin vuonna 1865 kirjoittamassaan julkaisussa Työpalkka, hinta ja voitto. Työ - ei työ itsessään ja konkreettisena käyttöarvoja luovana työnä, vaan - nimenomaan palkkatyö merkitsee sitä, että työvoimaa ostetaan ja myydään eli sitä käytetään vaihtoarvojen, eikä pelkästään käyttöarvojen luomiseen. Työ joutuu kokonaisen pitkän historiallisen aikakauden ajan alistumaan kaupittelun kohteeksi. Ihmiskunta tulee Marxin mukaan palaamaan palkka¬työjärjestelmän kautta takaisin konkreettisen, käyttöarvoja luovan yhteiskunnan vaihee¬seen. Tähän johtopäätökseen liittyen ja ammattiyhdistysliikkeen tiettyjä tavoitteita arvostellen Marx kirjoitti vuonna 1865, että ”taantumuksellisen tunnuksen: ´oikeudenmukainen päiväpalkka oikeudenmukaisesta työpäivästä!´ asemesta työläisten tulee kirjoittaa lippuun¬sa vallankumouksellinen tunnus: ´Alas palkkatyöjärjestelmä!´ (Marx-Engels, Valitut..2. s. 65 vahvennus KM).

Samassa yhteydessä Marx totesi, että ammatillisten järjestöjen ei tulisi rajoittua käymään sissisotaa olemassa olevan järjestelmän seurauksia vastaan, vaan niiden tulisi käyttää järjestyneitä voimiaan vipusimena työväenluokan vapauttamiseksi lopullisesti, so. palkkatyöjärjestelmän poistamiseksi lopullisesti (ibid., 65).

Kun seurataan tämän päivän palkkapoliittisia neuvotteluja, joissa kamppaillaan senteistä ja euroista, joudutaan toteamaan, että nyky-yhteiskunnassa ollaan kaukana palkkatyöjärjestelmästä luopumisen ajatuksesta. Paitsi että ammattiyhdistysliike asettaa palkan ja palkkauskysymyksen toimintansa ykköstavoitteeksi, se muutenkin korostaa eri yhteyksissä ”työn mukaan” (siis palkkatyön mukaan) määräytyvien etuuksien merkitystä ja ensisijaisuutta esim. eläke- ja sosiaalipolitiikassa. Sitä, miksi tällaista yksipuolista suuntautumista tapahtuu, tämän päivän Marx saattaisi kommentoida toteamuksella, että myös ammattiyhdistys- ja työväenliike yleensä on vahvasti sisäistänyt vieraantuneen ja vieraannutetun työn olemuksen.

Kyse on samasta ilmiöstä, ammattiyhdistysliikkeen järjestelmään samaistumisesta, josta tunnettu marxismin teoreetikko Antonio Gramsci (1891 - 1937) esitti monta terävää ja kitkerää huomautusta. Hän totesi, että tietyssä mielessä ammattiyhdistykset ovat ”erottamaton osa kapitalistista yhteiskuntaa ja että niiden toiminta on välittömässä yhteydessä yksityisomistukseen perustuvaan järjestelmään” (Gramsci 1976, 90).

Marxin mukaan: ”Työpalkka on vieraantuneen työn eräs välitön seuraus ja vieraantunut työ on yksityisomistuksen välitön syy. Toisen häviämisen täytyy siksi aiheuttaa myös toisen häviämisen” (Marx 1968, 521; Taloudellis…,s.79). Marxin vaatimus palkkatyöjärjestelmän lakkauttamisesta on loogisessa yhteydessä hänen teoriaansa vieraantuneen työn ja yksityisomistuksen keskinäissuhteesta. Palkkatyöjärjestelmän poistamispyrkimys on osa vieraantuneen työn ja samalla tuotantovälineiden yksityisomistuksen poistamisvaatimusta.

7. Inhimillinen toiminta tavaratuotantona

Hyvin mielenkiintoinen nykykäytäntöön siirrettynä on Marxin ”Käsikirjoitusten” kohta, jossa analysoidaan tavallaan työläisen tuottamista (synnyttämistä) tuotannon kautta ja samalla työläisen asemaa tuotantoprosessissa. Marxin sanoma on, että työläinen tuotetaan, ei ihmisenä, vaan tavarana muiden tavaroiden tavoin. ”Työläinen tuottaa pääoman, pääoma tuottaa työläisen, hän siis tuottaa itsensä, ja ihminen työläisenä, tavarana on koko tämän liikunnan tuote” (Marx, Taloudellis…s.82).

Työläisen, työntekijän inhimilliset ominaisuudet eivät kiinnosta pääomaa oikeastaan muuten kuin sikäli kuin noista ominaisuuksista on hyötyä pääomalle. Työläisen tarpeet merkitsevät kansantaloustieteelle ainoastaan ”tarvetta ylläpitää häntä (työläistä) työn aikana, ja siinä laajuudessa, että työläislaji ei kuole sukupuuttoon” (mt., s.83; vahv.KM). (Hiukan kärjistäen tähän voisi huomauttaa , että työnantajien tulisi esim. nykyhetken Suomessa huolehtia siitä, että sairaanhoitajat eivät lopu kokonaan sairaaloista ja hoitokodeista). Näin ollen työpalkalla on aivan sama tarkoitus kuin minkä tahansa tuotannon instrumentin, välineen ylläpidolla ja kunnossapidolla tai kuten öljyllä, jota valellaan koneiden pyöriin niiden pitämiseksi liikkeessä (Marx, mt.,s.83).

Sitten Marxin päivien on työväenluokka ja työväenliike liittolaisineen pakottanut taistelullaan pääoman huolehtimaan työntekijöistä paitsi työn aikana, ainakin osittain myös työn ulkopuolella. Toisaalta tuotantotekniikan kehitys on osaltaan vaikuttanut siihen, ettei työntekijää läheskään aina voida kohdella ihan pelkkänä koneen osana. Lähes samaan hengenvetoon on kuitenkin lisättävä, että Marxin arvio työntekijän tavaraluonteisuudesta ja hänen työsuhteensa esineellisyydestä ei ole työntekijäkunnan valtavan enemmistön kohdalla itse perusteiltaan juuri muuksi muuttunut.

Työntekijästä huolehtiminen työsuhteen ulkopuolella on vuosikymmenien ja jopa vuosisadankin aikana edennyt kiduttavan hitaasti. Tästä on yhä 2000-luvulla osoituksena miljoonien eläkeläisten köyhyysrajalla liikkuva toimeentulotaso pisimmällekin kehittyneissä markkinatalousmaissa. Työttömien miljoona-armeijat merkitsevät köyhyyttä, kurjuutta ja ihmisarvoa alentavaa kohtelua ”sivistysvaltioiksi” itseään kutsuvissa maissa. Työpaikoilla puolestaan erilaiset hiostusmenetelmät ja pelko työpaikan menettämisestä sitovat työntekijöitä ja toimihenkilöitä näyttöpäätteen ääreen yhtä orjallisesti kuin liukuhihna on tehnyt aikaisemmin ja tekee edelleen.

Marx katsoi Ricardon ja Millin ottaneen huomattavan edistysaskeleen Smithiin ja Sayhin verrattuna selittämällä ihmisen olemassaolon, ”tämän tavaran suuremman tai pienemmän ihmisten tuoton” pääoman kannalta yhdentekeväksi ja vieläpä haitalliseksikin (vahv.KM). ”Tuotannon todellisena päämääränä ei ole se, kuinka monta työläistä tietty pääoma elättää, vaan kuinka paljon korkoja (taloudellista tulosta SR) se tuottaa – siis vuosittaisten säästöjen summa” (Taloudellis…s.84, vahvennus KM). Lyhyesti sanoen ja nykyhetkeen siirrettynä: pääomaa ei kiinnosta työntekijöiden tai toimihenkilöiden lukumäärä eli heidän ”tuottamisensa” eri ammattialoille muuten kuin siltä kannalta missä määrin tuo ammattikunta on taloudellista voittoa tuottava. Pääoman kannalta esim. sairaanhoitajien määrä voi olla liian suuri silloinkin kun se muun yhteiskunnan mielestä on riittämätön, jopa täysin riittämätön.

8. Sari Sairaanhoitaja työn ja pääoman puristuksessa

Nuoren Marxin 160 vuotta sitten esittämät ajatukset ovat edelleen häkellyttävän ajankohtaisia. Taloudellisista säästöistä eli säästämisestähän esim. Suomessa syksyllä 2007 käydyssä hoitohenkilökunnan palkkataistelussakin oli kyse. Kyse ei ollut pääoman näkökulmasta sairaanhoitajasta ihmisenä, vaan hänet nähtiin pääomapiirien ja maan keskusta-oikeistolaisen hallituksenkin näkökulmasta lähes pelkkänä robottimaisena hoitajana (työntekijänä) ja taloudelliselta kannalta miltei pelkkänä kulueränä. Oikeistolainen valtiovarainministeri Jyrki Katainen pyrki vaalihumussa annettujen lupausten pettämisen jälkeen isällisesti lähentelemään Sari Sairaanhoitajaa vakuutuksin, että ” kyllä kaikki järjestyy” vaikkei valtiovalta aiokaan antaa rahaa senttiäkään yli sen ”aikaisemman sovitun” palkkatason, mikä juuri ja juuri riittäisi edelleen pitämään Sarin perheineen hengissä.

Jos todella oltaisiin kiinnostuneita kansalaisten terveydestä, sairaanhoitohenkilöstön määrää lisättäisiin ja maksettaisiin hoitajille kunnollinen korvaus heidän tekemästään työstä. Hallitus ei kuitenkaan ollut kiinnostunut ihmisen, tässä tapauksessa sairaanhoitajan olemassaolosta ihmisenä, eikä oikein työntekijänäkään. Marxin arvio, jonka mukaan työläisen (tässä tapauksessa: hoitohenkilökunnan) tuottaminen on pääoman kannalta yhdentekevää ja saattaa olla jopa haitallistakin ilmeni hoitoalaa koskevassa palkkaratkaisussa siten, että hoitajien tulevan palkankorotuksen toteutumisen ehdoksi asetettiin työnantajapuolen vaatimus hoitajien määrän vähentämisestä, vaikka hoitohenkilökunnan tarve on maassa huutava.

Kovan palkkataistelun jälkeen marraskuussa 2007 aikaansaadussa terveydenhoitoalaa koskevassa palkkasopimuksessa on ehto, jonka mukaan osa hoitohenkilökunnalle sovituista palkankorotuksista riippuu tuottavuuden kehityksestä. Kuta vähemmän hoitajia on vuonna 2010, sitä paremmat korotukset heille maksetaan. Jos sitä vastoin henkilöstömäärä yhä kasvaa yli 1300 henkilöä vuodessa, korotuksia ei makseta lainkaan (ks. Akkanen, Pohjanpalo 2007). Saavutettu hoitoalan palkkaratkaisu tarkoittaa käytännössä sitä, että valtion (hallituksen) kieltäytyessä antamasta lisärahaa kunnat maksavat sairaanhoitajien palkankorotukset rahoista, jotka ne säästävät palkkaamalla vähemmän hoitajia.

Marxin nuoruuden teoksen eräs tärkeimpiä havaintoja on, että yksityisomistuksen vallitessa myös ”inhimillisen toiminnan tuotanto” esineellistetään ja materialisoidaan, toisin sanoen ns. inhimillinen alue synnytetään ja tuotetaan pitkälle tavaratuotannon lakien mukaan. Yksityisomistussuhde ilmenee toisaalta työnä (nimenomaan palkkatyönä) ja toisaalta pääomana sekä näiden molempien keskinäisenä yhteytenä. Näiden kahden tekijän, toisaalta työn (palkkatyön) ja toisaalta pääoman asettamien vaatimusten välissä ”inhimillinen tekijä” jauhautuu usein olemattomaksi. Inhimillisen toiminnan tuottaminen koskee juuri esim. sellaisia herkkiä alueita kuin hoito- ja hoivatyö kaikessa laajuudessaan (potilaan hoito, vanhusten ja vammaisten huolto). Marxin sanoin: ”Toisaalta on inhimillisen toiminnan tuotanto työnä, siis itselleen täysin (ganz) vieraana, ihmiselle ja luonnolle täysin vieraana ja näin ollen tietoisuudelle ja elämänilmaukselle täysin vieraana toimintana”. Toisaalta on inhimillisen toiminnan esineen tuotanto pääomana, jolloin esineen kaikki luonnolliset ja yhteiskunnalliset ominaispiirteet ovat kadonneet (Marx 1968, 524; Taloudellis…, s. 84-5, vahvennus KM))

Marx jatkaa toteamalla, että seurauksena on ihmisen (työntekijän) ”abstraktinen olemassaolo pelkkänä työihmisenä, joka tästä syystä saattaa minä päivänä hyvänsä suistua täytetystä tyhjyydestään ehdottomaan tyhjyyteen, yhteiskunnalliseen ja täten todelliseen olemattomuuteensa” (Marx, Taloudellis…s.84-5).

Jos ajatellaan tässä yhteydessä edelleen esim. hoito- ja hoivatyötä, tuon työn esineellistäminen ja ”materialisoiminen” ilmenee esim. suomalaisessa päättävien tahojen keskustelussa siten, että vaaditaan hoitotyön ”tuottavuuden” kohottamista, mikä yleensä tarkoittaa taloudellisten säästöjen aikaansaamista. Toisin sanoen teollisuuden perustuotannon periaatteet pyritään terminologiaa myöten siirtämään sairaanhoidon, vanhuus- ja vammaishoidon piiriin.

Annetaanpa ajatuksellisesti hetkeksi periksi ja täytetään päättäjien toive hoitajan ja hoidettavan mahdollisimman taloudellisesta ja ”tehdasmaisesta” (liukuhihnamaisesta) keskinäissuhteesta. Tällöin joutuu kokeeseen edellä aikaisemmin mainittu Marxin kolmivaiheinen vieraantumisskenaario: 1) ensiksikin vieraantuminen ilmenee työntekijän suhteessa työnsä tuotteeseen eli työnesineeseen, joka on hänelle vieras ja pitää häntä vallassaan. Tässä tapauksessa on kysymys siitä, että työn esine, tuote vieraannutetaan työntekijästä.

Hoitajan työn tuote eli työn esine on hoidettava ihminen. On helppo nähdä ja käytäntö osoittaa sen, että esim. hoitotyöhön kohdistuvat ”säästöt” ja ”leikkaukset” (siis taloudelliset) ovat omiaan vieraannuttamaan hoidon kohteen, hoidettavan henkilön (jota monessa tapauksessa kohdellaan todellakin vain esineenä) häntä hoitavasta henkilöstöstä sekä vieraannuttamaan hänet omasta itsestään ajattelevana ja tuntevana ihmisenä.

2) toinen vieraantumisen ilmentymä on sitten työntekijän suhde tuotantotapahtumaan, siis itse työprosessiin eli omaan työhönsä . Tämä suhde on työntekijän suhde omaan toimintaansa vieraana, häneen kuulumattomana toimintana. Siinä tapahtuu Marxin mukaan työntekijän itsevieraantuminen (die Selbstentfremdung), vieraantuminen omasta itsestä eli vieraantuminen itsestä ihmisenä. (Marx 1968, 515; Marx, Taloudellis-filosofiset…s.70-71). Selbstentfremdung voitaisiin tarkkaan ottaen kääntää ja tulkita siten, että työprosessissa tapahtuu työntekijän vieraannuttaminen hänestä (työntekijästä) itsestään.

Tämä voidaan tulkita siten, että työntekijä joutuu omassa (vieraannutetussa SR) työssään toimimaan oman (alkuperäisen) ihmisluontonsa vastaisesti, suostumaan siis työntekijänä sellaisiin toimiin ja toimintoihin, joita hän ei pohjimmiltaan ja ihmisolentona, ihmisenä, voi hyväksyä. Esim. hoitohenkilökunta voi ”suostua” siihen, että vanhus, sairas tai ”hankala potilas” tainnutetaan lääkkeillä vuoteen pohjalle. Tässä yhteydessä tulee esiin vieraantumisen yhteydessä käytetty ja siihen samaistuva sana ”luovuttaminen” (saks. Entäusserung, joka viittaa myös vahvasti merkitykseen ”ulkoistaminen”). Marx kirjoittaa: ”Jos siis työn tuotteena (tuloksena SR) on luovuttaminen, niin täytyy itse tuotannon olla toimivaa luovuttamista, toiminnan luovuttamista, luovuttamisen toimintaa” (Taloudellis…s.69).

Mitä luovuttaminen tarkoittaa? Tuohon vaikeasisältöiseen kysymykseen voidaan vastata ainakin siten, että työntekijä on joutunut (ja joutuu) luopumaan alkuperäisestä työstään inhimillisenä toimintana. Työ on ihmisen olemus ja sen ansiosta hän on ihminen. Työntekijä joutuu tavallaan luovuttamaan eli ”ulkoistamaan” oman alkuperäisen ja omaan ihmisluontoonsa sisältyvän työnluonteen. Ulkoistaminen tarkoittaa työn joutumista vieraisiin käsiin. Se ei ole enää työntekijän omaa työtä, vaan päinvastoin asettuu häntä vastapäätä olevaksi mahdiksi, joka hallitsee häntä.

9. Edustuksellista demokratiaa?

Tämä käsillä oleva kysymys on itse asiassa sisällöltään erittäin laaja ulottuen yhteiskunnan ”perustuotannosta” aina yhteiskunnan ylärakenteisiin ja edustuslaitoksiin mitä moninaisimmissa muodoissa. Vain pari esimerkkiä mainiten: usein ihmetellään, mikä tekee työntekijöiden etujen rehdistä puolustajasta (pääluottamusmiehestä jne.) ”kiemurtelevan taktikon” heti kun hän nousee arvoasteikossa ammattiliittonsa tai keskusjärjestönsä toimitsijaksi. Mikä saa hänet tekemään tai osallistumaan ratkaisuihin, joiden seurauksena hänen on vaikea katsoa entisiä työtovereitaan suoraan silmiin?

Tai mikä saa ”työväestön asialla” olevan sosiaalidemokraattisen eduskuntaryhmän kokonaisuudessaan (ehkä yhtä tai kahta poikkeusta lukuun ottamatta) äänestämään eduskunnassa kerran toisensa jälkeen eläkeläisten ”taitetun indeksin” puolesta, vaikka jokainen edustaja tietää (niin tyhmää ei voi ollakaan) tällä toimellaan heikentävänsä eläkeläisen ostovoimaa ja aiheuttavansa taloudellista ja sosiaalista kärsimystä tuhansissa eläkeläisperheissä ? Mitä on esimerkiksi poliittisten puolueiden eduskuntaryhmissä käytössä oleva ”ryhmäkuri”, joka pakottaa äänestämään omaa luontoaan vastaan? Onko tuolla ilmiöllä mitään tekemistä todellisen kansanvaltaisen, demokraattisen päätöksenteon kanssa?

Tässäkin yhteydessä Marxin käyttämä ilmaus ”luovuttaminen” on mitä osuvin sekä sisältönsä että kielellisen (ainakin suomenkielisen) ilmaisunsa osalta. On helppo kuvitella, että hyvin monet luottamushenkilöt, kansanedustajat, luottamushenkilöt kunnallisissa päätöselimissä jne. ovat omalletunnolleen vaikeissa ratkaisuissa joutuneet ajattelemaan luovuttamista, siis enemmistön tahdolle alistumista ja oman itsenäisen päätösvallan poisluovuttamista. Luovuttaminen on usein tarkoittanut alistumista omalle luonnolle vieraisiin ja sille vastaisiin ratkaisuihin.

Marx kirjoittaa: ”Mutta vieraantuminen ei näyttäydy ainoastaan tuotannon tuloksessa, vaan tuotantotapahtumassa, itse tuottavan toiminnan sisällä. Kuinka työläinen voisi kohdata toimintansa tuotteen (tuloksen SR) vieraana, ellei hän varsinaisessa tuotantotapahtumassa vieraantuisi omasta itsestään?” (Taloudellis…s. 69).

10. Sari ei luovuta

Kun edellä todettiin työntekijän vieraantuminen omasta itsestään ihmisenä työprosessissa, niin työntekijää ei kuitenkaan voida sinänsä syyllistää työprosessin tuloksista. Työprosessin luonteen taustallahan on johtavana tekijänä pääoman liike ja yksityisomistuksellisen järjestelmän tukena olevien korkeimpien hallinnollisten päättäjien joukko. Professori Sirkka-Liisa Kivelä on viime aikoina käyttänyt lukuisia erinomaisia puheenvuoroja, joissa kiinnitetään huomio erityisesti vanhojen ihmisten hoidon epäkohtiin ja niiden parannuskeinoihin maassamme. Hän on todennut mm., että vanhoja ihmisiä sidotaan yhä useammin lääkkeillä vuoteeseen ja että ”Omaisesi saattaa olla kaltoinkohtelun uhri paikassa, jossa vähiten luulisi sellaisen kohtelun uhriksi joutuvansa” (Aro 2007). Samassa Uutispäivä Demarin haastattelussa (16.11.07) Kivelä toteaa, että ”Ei henkilökunta tahallaan sido potilaitaan lääkkeillä sänkyyn. Kyse on koulutuksen puutteesta. Hoitohenkilökunta on lääkäreitä myöten keskittynyt akuuttiin sairaanhoitoon.” ”Professorin syyttävä sormi kohdistuu valtakunnallisiin päättäjiin, jotka vastaavat henkilökunnan koulutuksesta ja resurssoinnista.”

Tarkasteltaessa taustalla olevia moraalisia kysymyksiä, joudutaan marxilaisesta näkökulmasta ottamaan huomioon vieraantuneen ja vieraannutetun työn hallitsevuus yksityisen pääoman hallitsemassa yhteiskunnassa. Nuori Marx totesi, että ”tuotanto ei tuota ihmistä ainoastaan tavarana, ihmistavarana, vaan sekä henkisesti että ruumiillisesti epäinhimillistettynä olentona”, minkä seuraus on ”työläisten ja kapitalistien moraalinen rappeutuminen, epämuodostuneisuus ja tylsistyminen.” Sen tuotteena on itsestään tietoinen ja omatoiminen tavara…ihmistavara (Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset 1844, s. 84, vahv. KM).

Vieraantuneen työn voittamiseksi on tietysti tehty paljon erityisesti työväenliikkeen ja ammattiyhdistysliikkeen toimesta kuluneiden 160 vuoden aikana, mutta itse perusproblematiikan ratkaisemisessa, työn vieraannuttamisen lopettamisessa ei ole edetty vaiheeseen, jossa inhimillisyyden voitaisiin sanoa saavuttaneen ratkaisevan osuuden ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Voidaan sanoa, että ihmisen tuottaminen tavarana on ilmiö joka näkyy yhteiskuntaelämän, julkisen hallinnon, kansanedustuslaitoksen ja hallituksen tasolla.

Kaksinaismoraali puolestaan nousee parhaaseen ( pahimpaan) kukoistukseensa kapitalistisen valtion johtajien puheissa ja toimissa aina silloin kun yritetään availla pahasti vieraantuneen yhteiskunnan vaikeimpia umpisolmuja. Terveydenhoitoalan ammattijärjestön Tehyn johdolla syksyllä 2007 käydyssä pitkällisessä ja sankarillisessa taistelussa hoitajien palkkojen jälkeenjääneisyyden korjaamiseksi ja hoitajien ihmisarvon palauttamiseksi hoitajia syyllistettiin maan hallituksen ja työnantajien toimesta ihmishenkien (mahdollisista) menetyksistä hoitajien uhatessa pakon edessä joukkoirtisanomisilla ellei neuvotteluissa päästäisi heille myönteiseen ratkaisuun.

Maan keskustalainen pääministeri ja kokoomuslainen valtiovarainministeri ”unohtivat” syyllistävissä vihjailuissaan, että kaikenlainen ihmishenkien menettämisen uhka oli torjuttavissa sillä, että kyseiset herrat olisivat suostuneet myöntämään hoitajien palkankorotuksiin tarvittavat varat ylijäämää pursuavasta valtionbudjetista. Sitä he eivät tehneet, vaan sen sijaan alkoivat suunnitella hoitohenkilökunnan pelottelemiseksi ja taistelutahdon murentamiseksi potilasturvalakia, joka sittemmin hyväksyttiinkin pikavauhtia ja perustuslain säätämisjärjestys sivuuttaen porvarienemmistöisen eduskunnan toimesta.

Ko. lain mukaan terveydenhuollon ammattilainen voidaan määrätä töihin vaikka ilman omaa suostumustaan. Kun hoitajien (mahdollisissa) irtisanoutumisissa on kyse alan työtaistelutoimesta , työhön määrääminen puuttuu myös työtaisteluoikeuteen. (tämän myönsi myös Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan 13.11.07).

Tuo opposition toimesta aiheellisesti ”pakkotyölaiksi” nimetty laki oli tarkoitettu olemaan voimassa vain Tehyn työtaistelun ajan ja kun tehyläisille voitokas taistelu päättyi sopimukseen ennen hoitajien irtisanoutumisten alkamista, laki ei ainakaan nyt hyväksytyssä muodossaan tule koskaan otetuksi käyttöön. Se muodostaa kuitenkin työntekijäpuolelle haitallisen ennakkotapauksen uhan tulevienkin työtaistelujen kohdalla. Ennen kaikkea sen toteuttamisyritys kielii kuitenkin siitä kuinka porvarillinen valtio juuri kriisitilanteissa joutuu paljastamaan todellisen karvansa. Korviimme jäävät kaikumaan Marxin sanat 160 vuoden takaa: tuotantovälineiden yksityisomistuksen oloissa työntekijän työ ei ole vapaaehtoista, vaan pakotettua, pakkotyötä.

11. Vieraannutettu työ uhkaa ihmistä lajina

Kolmantena vieraantumisen muotona Marx tarkastelee ihmisen vieraantumista ihmislajista. Hän korostaa, että vieroittamalla ihmisen 1) työn esineestä ja luonnosta sekä 2) ihmisestä itsestään eli ihmisen omasta toimivasta funktiosta, vieraantunut työ samalla vieraannuttaa ihmisen myös ihmislajista. Eläin poikkeaa ihmisestä siinä, että se on välittömästi yhtä elämäntoimintansa kanssa. Eläin ei eroa elämäntoiminnastaan (syömisestä, juomisesta, siittämisestä) tavoitellakseen jotakin etäisempää päämäärää kun taas ihmisen tuottava, tuotannollinen elämä on lajinelämää. ”Tietoinen elämäntoiminta erottaa ihmisen välittömästi eläimellisestä elämäntoiminnasta. Ainoastaan ja nimenomaan tämän vuoksi hän on lajinolento” (Marx, mt. s.73).

Eläimelle ”riittää” sen oma välitön ja yksilöllinen elämäntoiminta kun taas ihmiselle välitön elämäntoiminta (syöminen, juominen jne.) on vain keino korkeamman, tietoisen elämäntoiminnan, lajinelämän toteuttamiseksi. Vieraantunut työ kääntää kuitenkin edellä mainitun ihminen - eläin – suhteen päinvastaiseksi siten, että ihminen tekee ”oman olemuksensa ainoastaan olemassaolonsa ylläpitämisen välineeksi” (Marx, Taloudellis…, s. 73; vahvennus KM). Ihminen toisin sanoen menettää vieraannutetun työn oloissa sen edun tai sitä etua, mikä hänellä luonnostaan on eläimeen nähden.

Yksityisomistuksellisten tuotantosuhteiden vallitessa ihminen uhraa (joutuu uhraamaan) oman lajinolemuksensa (lajinsa tulevaisuuden) välittömän toimeentulonsa alttarille, jolloin ”Eläimellisestä tulee inhimillistä ja inhimillisestä eläimellistä” (Marx, Taloudellis…, s. 70). Tuo Marxin näkemys on parhaillaan ajankohtainen myös ja nimenomaan pitkälle kehittyneissä markkinatalousmaissa, joissa esim. ydinvoimaloita rakennetaan ja suunnitellaan paljolti välittömän (yksilöllisen) elämäntarpeen näkökohdista (perustelemalla asiaa usein painotetusti siten, että ydinvoimalan rakentaminen tuo mukanaan työtä ja leipää, niin ja niin monta henkilötyövuotta jne.), tai että ydinenergia on tämän päivän ja lähitulevaisuuden tärkein, halvin ja saasteettomin vaihtoehto. Tällä tavoin tulevaisuuden uhraamisessa nykyhetken tarpeiden alttarille käytetään houkuttimena ihmisten hädänalaista asemaa (työttömyyden uhkaa, joka on pitkälle järjestelmän itsensä aiheuttamaa) ja lyhyen tähtäimen ”energiantarpeita” sen sijaan että pohdittaisiin enemmän ihmisen tulevaisuutta lajina ja lajinolentona ja huomioitaisiin koko luonnon ja luomakunnan olemassaolo ja tulevaisuus.

Tässä yhteydessä on todettava, että esim. ydinvoimaa koskevassa asiassa ei voida osoittaa sormella vain yhtä osapuolta eli suurpääomaa tai työnantajapuolta. Myös työväen- ja ammattiyhdistysliike on jatkuvasti vieraantuneen työn ja siihen liittyvän (luonnosta) vieraantuneen ajattelutavan vaikutuksen alainen. Suomessa eduskunta hylkäsi ydinvoiman lisärakentamisen eli viidennen ydinvoimalan rakennusluvan vuonna 1993. SAK-lainen Rakennusliitto katsoi kokeneensa asiassa tappion ja alkoi tukea tulevien eduskuntavaalien vaalityössä jo etukäteen sellaisia ehdokkaita, jotka tiedettiin varmoiksi ydinvoiman kannattajiksi. Eduskunta hyväksyikin toukokuussa 2002 viidennen ydinvoimalan rakennusluvan (äänin 107 - 92).

Helsingin Sanomat kirjoitti keväällä 2006 (Backman 2006) rakennusväen pettymyksestä Teollisuuden Voiman (TVO:n) Olkiluodossa sijaitsevaan ydinvoimalatyömaahan.
HS:n mukaan rakennusalan työntekijät arvostelivat nyt TVO:n suurimpien rakennusurakoiden päätymistä ulkomaisille yrityksille ja työntekijöille. Myös Rakennusliitto oli pettynyt koko ydinvoimalahankkeen toteutukseen. Lehden haastattelema rakennusliiton hallituksen jäsen, turkulainen kirvesmies Erkki Oinas totesi mm.: ”Mekin olimme vahvasti mukana ajamassa rakennushanketta työllisyyden ja halvan energian ja Suomen kilpailukyvyn turvaamiseksi (vahv.SR). Nämä tavoitteet eivät näytä ollenkaan toteutuvan.” Oinas jatkaa, että ”Jos meidän vaikutuspiirissämme olevat kansanedustajat olisivat toimineet toisin (eli äänestäneet ydinvoimalan rakennuslupaa vastaan SR), niin lupa olisi hävinnyt äänestyksessä.”

”Palkkatyöjärjestelmään liittyvästä työläisten yleisestä orjuutuksesta” (Marx) johtuen palkkatyöntekijät ovat tavallaan vatsastaan kiinni kapitalistisessa järjestelmässä ja joutuvat pitkälle uhraamaan jopa omaa lajinolemustaan (joka liittyy ihmislajin tulevaisuuteen) välittömän toimeentulonsa alttarille. Samalla osoittautuu, että luvatut lyhyen tähtäimen edut eivät välttämättä toteudu edes välittömien aineellisten etujen osalta (suureksi osaksi juuri siksi, että puuttuu pitkäjänteinen ihmisen ja yhteiskunnan tulevaisuuteen suuntutuva näköala).

Vieraantuminen koskee myös ”suurta yleisöä”. Vielä keväällä 2005 suomalaiset suhtautuivat selvän torjuvasti kuudennen ydinreaktorin rakentamiseen. Vuotta myöhemmin Suomen Gallupin suorittaman tutkimuksen mukaan enemmistö suomalaisista eli kolme viidestä kannatti kuudennen ydinvoimalan rakentamista (Mikkonen2006). Kansalaisten asennemuutokseen on voinut vaikuttaa poliittisen eliitin ja valtamedian suorittama mielipidemuokkaus. Ehkä kansan enemmistön asenteessa ilmenee terveen itsesäilytysvaiston asemesta myös se Marxin tekemä havainto, että ”yksityisomistus käsittää kaikki nämä itse omistuksen välittömät toteutumat (vrt. myös ydinenergian SR) jälleen vain elintarvikkeiksi (Lebensmittel) ja elämä, jonka tarvikkeina ne palvelevat, on yksityisomistuksen elämää – työtä ja pääomanmuodostamista (Kapitalisierung). Siksi on kaikkien fyysisten ja henkisten aistien tilalle tullut kaikkien näiden aistien yksinkertainen vieraantuminen, omistamisen aisti” (Marx 1968, 540; Taloudellis…, s.109, vahv. KM).

Ydinvoiman ohella toinen asia, jonka kohdalla nousee esiin riski tulevaisuuden uhraamisesta nykyhetken tarpeiden ja voitontavoittelun alttarille koskee ajankohtaisia uraanikaivoshankkeita Suomessa. Kesällä 2006 ranskalaisella Cogema - kaivosyhtiöllä oli uraanivaltaushakemus Uudellemaalle ja Pohjois-Karjalaan. Muidenkin yhtiöiden varaus- ja valtaushankkeita on vireillä eri puolille Suomea (Anttonen 2006). Uraanikaivoksia vastustavat kansalaisjärjestöt pelkäävät, että uraani saastuttaa pohjavedet ja vesistöt, että monet elinkeinot tuhoutuvat ja jäljelle jää jätettä ja säteilyä.

Keskeinen pelko on, että monikansallisten kaivosyhtiöiden lyhyen tähtäimen voitontavoittelun alttarille uhrataan kansalaisten perustarpeet ja että yhteiskunnan päättäjät ovat kuuroja kansalaisten vaatimuksille. Maan hallituksen vieraantuneisuutta ihmisten perustarpeista ihmetellään. Kysytään, miksi kauppa- ja teollisuusministeriön virkamiehet ovat asiasta ”hiljaa kuin muuli” (Westman 2006).

Kuten ydinvoimalakysymyksen myöskään uraanikaivosten yhteydessä vieraantuminen ei koske vain työnantajapuolta tai pääomapiirejä. Metallityöväen Liiton puheenjohtaja Erkki Vuorenmaa on todennut voimakkaan kriittisesti, että ”uraanikaivoshankkeesta noussut hysteria uhkaa koko suomalaista kaivostoimintaa”. ”Uraanikaivoksien riskittömyys Suomen ympäristölle pystytään puheenjohtajan mukaan käytännössäkin todistamaan” (Helsingin Sanomat 6.8.06). Puheenjohtajan näkemystä koskevassa lyhyessä lehtikommentissa ei kuitenkaan mainita ainoatakaan todistetta täydellisen riskittömyyden puolesta.

12. Ihmisen vieraantuminen ihmisestä

”Minun housuni puristavat outoja reisiä./
Takkini hihoissa ovat vieraat kädet./
Minun nimeni kuuluu miehelle, jota en tunne.”
(Laine 1987) runoteoksessa Niin se käy (1971)

Vieraantunut työ vieraannuttaa työntekijän omasta itsestään ihmisenä, siis todellisena aitona ihmisenä. Työ ei ole varsinaisesti työntekijän omaa, se ei kuulu hänelle itselleen, eikä hän myöskään tässä työssä kuulu itselleen vaan toiselle ja samalla tällainen työ on työntekijän ”oman minän menettämistä”. (Marx 1968,514; Marx, Taloudellis-filosofiset… s. 70). Vieraantunut työ vieraannuttaa ihmisen hänen omasta kehostaan, ulkopuolella olevasta luonnosta, hänen henkisestä ja inhimillisestä olemuksestaan. Tämä tekijä puolestaan säätelee ihmisen suhdetta toiseen ihmiseen ja toisiin ihmisiin. ”Kun ihminen on vastakkain itsensä kanssa, hän on vastakkain toisen ihmisen kanssa. Se mikä koskee ihmisen suhdetta työhönsä, työnsä tuotteeseen ja itseensä, koskee ihmisen suhdetta toiseen ihmiseen, samoin kuin toisen ihmisen työhön ja työn esineeseen, kohteeseen” (Marx 1968,517-18; Marx, Taloudellis-filosofiset…s.74-75).

Professori Pauli Niemelä on lähestynyt mielenkiintoisella tavalla kysymystä ihmisen omasta luonteesta eli ”ihmisluonnosta”. Kysymys on olennaisen tärkeä pohdittaessa ihmisen ja luonnon välistä suhdetta. Niemelä viittaa Aristoteleen (384 – 322 eaa) näkemykseen, jonka mukaan ihmisen tarkoitus voidaan määritellä tutkimalla ihmisen olemusta, ns. ihmisluontoa (Niemelä 2004, 301). Niemelä vertaa toisiinsa Aristoteleen ja Marxin näkemyksiä: Marx näki samoin kuin Aristoteles, että ihmisellä on tosiasiallinen, olemassa oleva olemus (”koulimaton ihmismieli”) ja toisaalta potentiaalinen, tosi olemus (”jollainen hän voisi olla”) ja että viimeksi mainittu toteutuu vasta sosiaalisessa elämässä, yhteiskunnassa. Niemelä huomauttaa, että Marxilla vasta vapautettu työ ja osallistuminen työllä yhteiskunnalliseen elämään merkitsevät ihmisen tosi olemuksen, lajiolemuksen, toteutumista. ”Tältä kannalta katsoen työttömyys on todella suuri vääryys ihmistä kohtaan. Häneltä on – Marxin analyysin mukaan - viety jopa mahdollisuus vaikkapa vain vieraantuneenakin toteuttaa edes jossain määrin itseään” (Niemelä 2004,304).

Edellä Niemelä on antanut tiivistetyn vastauksen myös kysymykseen, että jos vieraantuminen on niin kielteinen asia kuin mitä on esitetty, miksi työn saaminen ja työttömyyden torjuminen on työntekijöille ja toimihenkilöille niin tärkeää yhteiskunnassa. Vastaus on, että toimeentulonsa turvaamisen lisäksi työntekijällä on ”vaikkapa vain vieraantuneenakin” mahdollisuus toteuttaa edes jossain määrin itseään. Marx ilmaisee asian toteamalla, että ”Itsevieraantumisen kumoaminen (Aufhebung) tapahtuu samaa tietä kuin itsevieraantuminen” (Marx 1968,533; Marx Taloudellis…s. 99). Tulkitsisin tuon siten, että itsevieraantuminen voitetaan taistelemalla itsevieraantumista ja sen syitä vastaan vieraantumisen alueella, siis työpaikoilla, kouluissa, kodeissa, kunnanvaltuustoissa, eduskunnassa…

13. Aistien vieraantuminen

Se Marxin havainto, että omistuksen välittömät toteutumat ymmärretään elintarvikkeiksi ilmenee esim. Suomen nykyisessä alkoholipolitiikassa, jossa voitontavoittelun yhteydessä harjoitetun alkoholin mainonnan, myynnin edistämisen ja hinnan alennusten seurauksena alkoholi mielletään kansan keskuudessa ilmeisesti yhä enemmän pelkäksi elintarvikkeeksi tai jopa välttämättömäksi elämäntarvikkeeksi, joksi sana ”Lebensmittel” ehkä osuvammin suomentuu. ”Aistien vieraantumisen” seurauksena kysymys liittyy läheisesti myös ihmisen tulevaisuuteen lajinolentona. Viime aikoina maassamme on keskusteltu päihdeongelmaisten äitien lisääntyneestä raskaudenaikaisesta alkoholinkäytöstä ja syntyville lapsille siitä aiheutuvista vaurioista. Samanaikaisesti lasten sosiaaliset huostaanotot ovat jyrkästi lisääntyneet ainakin pääkaupunkiseudulla. Naisten juomisen lisääntyminen näkyy erityisesti pienimpien (jopa alle vuoden ikäisten) lasten lisääntyvinä huostaanottoina (Huhta 2006).

Juuri näitä rivejä kirjoittaessani joulun alla 2007 Suomen tietotoimiston (STT) uutiset kertovat ykkösuutisena, että Suomessa on tuhansia huumeita käyttäviä äitejä. Noin puolet huumeita käyttävistä, synnyttävistä äideistä jatkaa alkoholin tai huumeiden käyttöä raskauden aikana ja sen jälkeen. Huomattava osa huumeita käyttävistä äideistä käyttää vahvoja suonensisäisiä aineita. Huumeriippuvaisille äideille syntyviä täriseviä vauvoja voidaan usein joutua hoitamaan morfiinin avulla viikkojenkin ajan. Synnytyslääkärit vaativat, että vastasyntyneiden lasten huostaanottoja tulisi tuntuvasti lisätä ja että huumeita käyttäviä äitejä tulisi viimeisenä keinona ohjata pakkohoitoon (Yle Radio 1, 20.12.07 aamu-uutiset)

Vieraantuneen julkisen hallinnon ja yhteiskunnan vieraantuneiden päättäjien asenne suosii ”omistuksen toteutumien muuttumista elintarvikkeiksi” mm. siten, että alkoholin hintakehitys on laskettu mukaan viralliseen elinkustannusindeksiin ikään kuin elintarvikkeena. Suomessa eläkeläisjärjestöt ovat vaatineet alkoholin poistamista hintaindeksistä, koska alkoholin hintojen mataluuden ja muun kataluuden (jota vieraantunut hallitus harjoittaa) seurauksena eläkkeet, kuten kansaneläkkeet (jotka määräytyvät ratkaisevasti elinkustannus- eikä ansiotasoindeksin mukaan) jäävät yhä enemmän jälkeen palkkakehityksestä. Hallituksen harjoittamaan alkoholi- ja eläkepolitiikkaan liittyy ikään kuin piilokirjoitettuna viesti, jonka mukaan eläkeläisten tulisi käyttää enemmän alkoholijuomia muiden ”elämäntarvikkeiden” kustannuksella. Moni on saattanut ottaa vihjeestä vaarin.

Eräs tämän päivän hälyttävä uutinen on, että masennuslääkkeiden käyttö erityisesti 16-19 - vuotiaiden tyttöjen keskuudessa on maassamme lisääntynyt jyrkästi ja terveyttä vaarantavalla tavalla (Yle radio1, 26.8.2006). Vuoden 2006 kouluterveyskyselyn mukaan peruskoulun yläluokkalaisista tytöistä 18 prosenttia ja lukiolaistytöistä 14 prosenttia kärsi masentuneisuudesta. Kuudessa vuodessa yläkoululaisten masentuneiden tyttöjen määrä oli kasvanut neljä prosenttia. Kaikista 8- ja 9-luokkalaisista keskivaikeaa tai vaikeaa masennusta koki 13 prosenttia (Rajamäki 2006).

Kokeeko nuori ihminen nykyisessä, jopa lapsiin ulottuvassa kilpailutilanteessa liian mahtavaksi ja vieraaksi itseään vastapäätä olevan esineellisen maailman ja sen vieraantuneet ihmissuhteet jotta tuon maailman arjen voisi läpäistä ilman huumaavia aineita? Olisiko oireilevaa koulumaailmaa ja koko yhteiskunnan sairastavuutta lähestyttävä nykyistä selvästi syvällisemmän ”elämänfilosofian” näkökulmasta, jossa huomioitaisiin näkökohta maailman sijoiltaan menosta sekä siitä, että esim. nuorten sairastavuusoireilussa saattaa olla kyse syvemmästä yhteiskunnan sairaudesta kuin mitä yleisesti tunnustetaan. Eikö syvenevä tieto itse yhteiskunnasta olisi välttämätöntä sen päivittelyn rinnalla, että ”lukiolaisista yhä runsas neljännes juo itsensä vähintään kerran kuukaudessa humalaan” ja että pääsy koululääkärin tai koulupsykologin vastaanotolle koetaan vaikeaksi (Rajamäki 2006).

Myös vanhuksista huolehtiminen tai huolehtimatta jättäminen liittyy kiinteästi ihmisen lajityypilliseen kehitykseen ja olemukseen. Vieraantunut ja jatkuvia taloudellisia voittoja ja niiden vastapainoksi säästöjä tavoitteleva ”homo economicus” saattaa ajatella, että kun vanhukset ovat poissa silmistä ja kukin ikääntynyt ikäluokka lopullisesti poistunut näyttämöltä, ongelma on hoidettu ja voitettu. Todellisuudessa suhtautuminen vanhuksiin samoin kuin lapsiin ja nuoriin on yhteiskunnan inhimillisyyden ja sivistyksen mitta. Se kertoo siitä, kuinka pitkälle ihminen on kehittynyt lajinolentona. Vanhusten huono kohtelu on kaiken muun negatiivisen ohella huono esimerkki nuorille ikäluokille ja tuleville sukupolville siirtäen näin inhimillistä kärsimystä sukupolvesta toiseen ja heikentäen ihmistä lajinolentona. Omaisten hätähuudot ja kertomukset (kaikkea ei uskalleta edes kertoa pelossa, että oma läheinen joutuu kärsimään entistä enemmän) vanhusten huollon tilasta Suomessa pakottavat aika ajoin kysymään, elämmekö sivistysvaltiossa. Keskellä varallisuuden ja vaurauden kasvua ”Yhteiskunta huomaa yhtäkkiä vajonneensa jälleen äkillisen raakalaisuuden tilaan” (Marx, Engels 1978, 341).

Kirjoittaessani näitä rivejä samana päivänä kun radion uutiset kertovat huumeriippuvaisten synnyttävien äitien ja heidän vauvojensa ongelmista, ja samana päivänä kun TV:n A-Talk ohjelmassa keskustellaan poliisin suorittamista uusista laajoista huumetakavarikoista Suomessa sekä siitä, onko poliisi huumepaljastuksia tehdessään veljeillyt liiaksi huumerikollisten kanssa, tänä samana päivänä 20.12.07 Helsingin Sanomat kertoo suomalaisvanhusten vaikeasta asemasta Ruotsissa (vahvaan vieraantumiseen viittaavat uutiset näyttävät olevan jokseenkin jokapäiväistä ”kauraa” tiedotusvälineissä) (TV1, A-Talk 20.12.07

Ruotsissa on arvioiden mukaan noin 60 000 suomalaista yli 60-vuotiasta. Ongelma on siinä, että osa heistä menettää ruotsinkielen taitonsa dementoituessaan. Avun tarpeessa olevia on ehkä noin kymmenen prosenttia eli 6000, mutta suomenkielisiä vanhainkotipaikkoja on Ruotsissa kuitenkin vain noin 200. Ruotsalainen yhteiskunta ei ole tiedostanut tätä ongelmaa ja seuraavan viiden vuoden aikana ongelma kaatuu päälle, toteaa HS:n haastattelema tukholmalaisen Suomi-kodin edustaja Jussi Böök. Suomi-kodin johtaja Katriina Åberg sanoo, että dementoituvat suomalaisvanhukset tarvitsevat erityishoitoa. ”He menisivät aivan sekaisin, jos täällä puhuttaisiin ruotsia ja suomea,” Åberg sanoo (Koponen 2007).

Syvä vieraantuminen markkinatalousyhteiskunnassa ilmenee siinä, että kaikkein puolustuskyvyttömimmät ihmiset ovat vaarassa joutua lähes heitteille jätetyiksi.

14. Yhä kovempia arvoja kohti

Markku Saksa tarkastelee äskettäin Helsingin Sanomissa julkaistussa kirjoituksessaan (Saksa 2007) Bill Clintonin entisen työministerin Robert Reichin uutta kirjaa Supercapitalism (2007). Kirjan johtava teema on, että nykyinen kovien arvojen talous suosii kansalaisia kuluttajan ja sijoittajan roolissa, mutta samalla se on vienyt kansalaisilta vallan. Kansalaisilla ei ole enää juuri mitään sanomista siihen mitä yritykset ja rahavalta tekevät. ”Tänä päivänä Reichin mukaan yhtiöillä ei ole enää moraalia ollenkaan, eikä sitä pidä enää niiltä odottaakaan. Ne osaavat tehdä vain rahaa samalla tavalla kuin nakkikone osaa tehdä vain nakkeja” (Saksa mt.).

Marx kiinnitti huomiota oman aikanansa taloustieteen kyynistymiseen. ”Kansantaloustieteen kyynisyys kasvaa suhteellisesti Smithistä Sayn kautta Ricardoon, Milliin jne. siinä määrin kuin teollisuuden seuraukset paljastuvat viimeksi mainituille entistä kehittyneempinä ja ristiriitaisempina, ja sen lisäksi he (kansantaloustietelijät SR) etenevät myös positiivisessa mielessä alituiseen ja tietoisesti edeltäjiään pitemmälle ihmistä vastaan kohdistuvassa vieraantumisessa” (Marx, mt.s.95; vahv. KM). Tämä tapahtuu Marxin mukaan ainoastaan siksi, että Ricardon, Millin jne. tiede on muita johdonmukaisempaa. Ricardon syy.ei ole, jos talous on sellaista jollaiseksi hän sen toteaa kirjoituksissaan. Todellisuuden ristiriita vastaa sitä ristiriitaa (vieraantunutta käytäntöä), jonka porvarilliset taloustieteilijät ovat tunnustaneet talouselämän periaatteeksi (ks. myös Marx,mt.,s.127).

Meidän aikanamme talouselämä on kehittynyt huimin askelin kohti vieraantumisen uusia muotoja kuvitteellisen talouden, osinko-, optio- ja muiden taloudellisten kohtuuttomuuksien kautta. Näin ollen ei ole yllätys, jos talouselämän ”asiantuntijoilta” ja ”tieteen” edustajilta kuullaan ajoittain paitsi kyynisiä myös suorastaan inhorealistisia kannanottoja. Nuo kannanotot heijastelevat olemassa olevaa kyynistä ja inhorealistista todellisuutta. Ei liene Reichin vika, jos yhtiöiltä ei tule enää edes odottaa moraalista vastuuta. Reichin näkemykset, sellaiset kuin yritysten (ja ilmeisesti yritysjohtajien) vertaaminen nakkikoneisiin, ovat saaneet eräät amerikkalaiset arvostelijat väittämään, että Reich ”on sortunut uusliberaaliin kyynisyyteen” (Saksa em.) Mutta jos uusliberaalin kyynisyyden pohjalla on uusliberaali, kyyninen todellisuus, so what ?

Kukin talous ja tuotantojärjestelmä tuottaa omannäköisensä kansalaiset. Marx toteaa, että esineellistetyn palkkatyön vastapoolina on inhimillisen toiminnan esineen tuotanto pääomana, jolloin ”kaikki luonnolliset ja yhteiskunnalliset ominaispiirteet ovat kadonneet, jolloin yksityisomistus on menettänyt… kaikki poliittiset ja sosiaaliset harhakuvitelmansa eikä liity mihinkään näennäisen inhimillisiin suhteisiin: yksi ja sama pääoma …on todelliseen sisältöönsä nähden täysin välinpitämätön” (Marx 1968, 525; Taloudellis…, s. 85, vahv. KM).

Kapitalistisessa tuotannossa on siis kysymys paitsi esineiden tuottamisesta tavaroina, myös työelämässä ja yhteiskunnassa toimivien ihmisten tuottamisesta esineellistettyinä olentoina. Välinpitämätön pääoma merkitsee välinpitämättömiä pääomanomistajia. Nykyinen kuvitteellisen talouden aika, jossa keinottelun avulla voidaan luoda satumaisia rikkauksia, on luomassa ihmistyypin, jolle elämän jokseenkin ainoa tarkoitus on rahan kokoaminen.

On otettava huomioon , että kirjoittaessaan ”käsikirjoituksiaan” runsaat 160 vuotta sitten, Marx ei puhunut ainoastaan omasta ajastaan, vaan analysoi kapitalistisen talouden sisäistä olemusta yleensä sekä ennakoi, millaisiksi kehittyvät paitsi tuotantosuhteet myös noiden suhteiden alaiset ihmissuhteet ennen sitä vaihetta, joka ”merkitsee välttämättä koko yksityisomistussuhteen huippua, lakipistettä ja tuhoutumista” (marx 1968, 525; Taloudellis…,s. 85).

Marx kirjoitti, että yksityisomistuksen oloissa ”Kukin yrittää luoda vieraan olemuksen voiman pitämään toista hallinnassa saavuttaakseen tyydytyksen omalle itsekkäälle tarpeelleen…jokainen uusi tuote merkitsee molemminpuolisen petoksen ja molemminpuolisen ryöstämisen uutta mahdollisuutta. …Jokainen tuote on syötti, jolla houkutellaan toisen olemus, toisen raha itselle, jokainen todellinen tai mahdollinen tarve on heikkous, joka vetää kärpäsen liimaan” (Marx, Taloudellis…ss.120-1, vahv. KM).

Edellä mainittu luonnehdinta tuo mieleen ajatuksen, että nykyisessä markkinataloudessa ilmenee oikeastaan samoja piirteitä kuin huumebisneksessä. Molemmissa houkutellaan toisen olemus, toisen raha itselle, jokainen tarve on heikkous, joka vetää kärpäsen liimaan. Kirjoitan näitä rivejä juuri joulun alla armon vuonna 2007. On meneillään se aika vuodesta, jolloin ihmiset juoksevat tavarataloissa itsensä läkähdyksiin tavaroiden perässä, joita he eivät tarvitse. Suuri osa, ellei suurin osa kansalaisista miettii päänsä puhki, mitä ostaisi lahjaksi naapurilleen, jolla jo on kaikkea, jolle jokainen uusi tavara merkitsee vierailua tai vierailun tarvetta kaatopaikalle jonkin toisen (ellei juuri lahjaksi saamansa) tavaran poiskuskaamiseksi. Samanaikaisesti maassa on 600 000 köyhyysrajan alapuolella elävää ihmistä. Monilla heistä ei ole varaa pistää edes lippalakkia päähänsä ulos lähtiessään (tosin ilmaston lämpenemisen seurauksena maa on edelleen lumeton ja ilmassa on lämpöasteita, joten siellä tarkenee ehkä hätätilassa ilman pipoakin).

Tämä aika synnyttää inhimillisistä piirteistä vieraantuneita rahankokoajia. Marxin mukaan rahan tarve on kapitalistisen talousjärjestelmän tosi tarve ja ”Ylenmääräisyydestä ja liiallisuudesta tulee rahan tosi mitta” (Taloudellis…,s.121)

Mitäpä tuohon juuri voisi lisätä? Muuta kuin ehkä varoituksen sanan, että jos joudut henkilökohtaisesti tekemisiin nykyajan rahanhimoisen lähimmäisen (varsinaisen ”aikamme sankarin”) kanssa, älä kerro hänelle mitään inhimillistä itsestäsi, varsinkaan älä paljasta hänelle mitään inhimillisiä heikkouksiasi. Älä sano esim., että olet jo ikääntynyt ja tunnet epävarmuutta terveytesi johdosta. Hän saattaa alkaa laskelmoida, paljonko sinulla on elinvuosia jäljellä, millaisia perijöitä sinulla on (onko heitä ylipäänsä ollenkaan), millaisessa asunnossa asut jne. Jos olet huomaavinasi inhimillisen pilkahduksen tuon kaverin silmissä, varmista vielä kerran, että kyseessä ei ole lasisilmän välähdys.

Niille, joiden mielestä edellä sanottu on liian pessimististä, sanoisin, että nykyinen maailma ei ole kaunis. Maailma on sairas. Olennainen kysymys on, kuinka sairas se on. Voiko markkinatalouden ”vetämä” vieraantuminen (vieraannuttaminen) kaikkine seurausvaikutuksineen mennä enää tämän pidemmälle ilman että ihmisen ja ihmiskunnan olemassaolo joutuu vaakalaudalle?

15. Ihmiskunnan menneisyys ja tulevaisuus

Vastattavaksi jää lopulta kysymys, onko vieraantuneesta (vieraannutetusta) työstä ja yksityisomistuksesta olemassa tietä eteenpäin tai ylöspäin korkeammanasteiseen tuotanto-, talous- ja yhteiskuntamuotoon. Onko nykyistä henkisesti ja moraalisesti korkeammantasoinen ihminen mahdollinen? Ihmiskunnan taloushistoriaa arvioitaessa marxilainen työn käsite on keskeinen. Sen mukaan yksi ja sama työ on luonteeltaan sekä konkreettista että abstraktista. Konkreettisessa muodossaan työ luo käyttöarvoja, käyttöesineitä ja abstraktissa muodossaan se luo arvoa ja lisäarvoa. Konkreettinen työ on ”kaikista yhteiskuntamuodoista riippumaton ihmisen olemassaolon ehto, ikuinen luonnonvälttämättömyys” (Marx 1914,10) kun taas abstraktinen työ on väliaikainen ja ominainen vain määrätylle ajanjaksolle ihmiskunnan historiassa.

Marxilaisen työnarvoteorian mukaan työ ei ole aina ollut abstraktista; se muuttuu ihmisen taloushistoriassa abstraktiksi vasta silloin kun tuottajat alkavat suhtautua tuotteisiinsa tavaroina. He alkavat suhtautua tuotteisiinsa tavaroina siellä missä ilmaantuu vaihto ja vaihto puolestaan alkaa siellä missä alkukantaiset yhteisöt päättyvät, ”niiden (yhteisöjen) rajoilla, niissä harvoissa kohdissa, joissa ne tulevat kosketuksiin muiden yhteisöjen kanssa”, ts. kun omavarainen yhteisö joutuu tekemisiin vieraiden yhteisöjen kanssa tai vieraisiin yhteisöihin kuuluvien jäsenten kanssa. Tästä alkaa vaihtokauppa, joka tunkeutuu (takaisin) yhteisön sisään, missä se vaikuttaa hajottavasti (Marx 1970, s.50).

Tavaroiden vaihtoprosessia ei alun perin esiinny alkukantaisen yhteisön piirissä. Marxilaisen tieteenfilosofisen näkemyksen mukaan historia toistaa itseään mutta ei nollapisteeseen palautuen vaan spiraalinomaisesti siten, että aikaisemmat ja alkeellisemmat tuotantomuodot palaavat uudelleen korkeammalla ja kehittyneemmällä tasolla kehittyneissä muodoissa. Marxin mukaan ihmiskunta palaa abstraktin, vieraantuneen työn kautta takaisin konkreettiseen käyttöarvoja, ilman vaihdon välitystä luovaan työhön.

Tavaranvaihto alkoi kirjoitettua historiaa edeltäneinä aikoina; Egyptissä 2 500 - 5 000 vuotta, Babylonissa 4000 - 6000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Tuolle ajanjaksolle on ollut ominaista tuotteiden (ja myös työvoiman) vaihtaminen tavarana, jolloin työvoimalla on luotu lisäarvoa eli työ on riistonalaista ja luonteeltaan vieraantunutta työtä (Engels1972, 131, 136). Tässä vaiheessa saatetaan perustellusti kysyä, että kun vaihdonalaisen ja vieraantuneen työn vaihe on jatkunut 5-7000 vuotta, onko ihmiskunnalla mahdollisuutta vaihtaa itse tuotantotavan olemusta.

Ihmiskunnan taloushistoriaan liittyen on syytä korjata eräs Marxin näkemykseen liittynyt väärinkäsitys tai väärintulkinta. Yleisesti oletetaan, että Marx näki kapitalistisen tuotantomuodon vain täysin kielteisenä järjestelmänä jossa ei ole myönteisiä piirteitä. Todellisuudessa Marx arvioi, että ”Laajasti ottaen voidaan aasialaisia, antiikinaikaisia, feodaalisia ja nykyisiä porvarillisia tuotantotapoja pitää edistyksellisinä kausina yhteiskunnan talousmuodon kehityksessä” (Marx 1970,18). Kommunistisen puolueen manifestissa (1848) Marx ja Engels lausuivat julki suoranaisen ihailunsa niistä jättiläismäisistä tuotantovoimista, jotka kapitalismi oli loihtinut esiin.

Asian ydin on siinä, että erilaisilla historiallisilla tuotantomuodoilla ja niiden varaan rakentuvilla yhteiskuntamuodoilla on vastaava kehityskulku kuin yksityisillä ihmisillä ja muilla luontokappaleilla: ne vanhenevat, sairastuvat vanhuuden tauteihin ja niiden vuoro on poistua näyttämöltä. Marxin mukaan eri tuotantomuotojen historiassa ratkaiseva vaihe on käsillä silloin kun yhteiskunnan aineelliset tuotantovoimat joutuvat ristiriitaan siihen asti vallinneiden tuotantosuhteiden kanssa. Kapitalismissa tämä tarkoittaa vaihetta, jossa tuotantovoimat eivät enää ”mahdu” yksityisomistuksellisten suhteiden puitteisiin. Maaorjuuden poistuminen vei pohjan feodaaliselta, aateliston valtaan pohjautuneelta järjestelmältä, palkkaorjuuden poistuminen vie pohjan kapitalistiselta, porvaristoon tukeutuvalta järjestelmältä. ”Taloudellisen perustan muuttuessa mullistuu koko valtaisa päällysrakenne hitaammin tai nopeammin” (Marx 1970, 17).

Onko ympäristössämme havaittavissa, että yksityisomistukselliset suhteet ovat käymässä liian ahtaiksi yhteiskunnan tuotantovoimille? Lähes kaikkialla maailmassa on meneillään suuryritysten fuusioituminen yhä suuremmiksi yhtiöiksi. Mutta pystyvätkö ne suurimmillaankaan pitämään sisällään yhteiskunnan luovia voimia ja tyydyttämään väestön lisääntyviä tarpeita? Ovatko fuusioiden aiheuttamat haitat ja riskit ylittämässä niiden synnyttämät taloudelliset edut? Talouden perusrakenteen päälle on rakennettu mahtava kuvitteellisen rahatalouden rakennelma pörsseineen, osinko- ja optiojärjestelmineen. Mutta pystyykö pitkälle suurpääoman ehdoilla toimiva yhteiskuntajärjestelmä esim. Suomessa huolehtimaan inhimillisesti esimerkiksi niistä noin miljoonasta uudesta, suurten ikäluokkien ikääntyneestä henkilöstä, jotka siirtyvät eläkkeelle vuosien 2006 ja 2015 välisenä aikana?

Vieraantuneen työn historiaa pidempi on ihmisen työn historia. Ihmislaji alkoi kehittyä eräiden arvioiden mukaan jo lähes kaksi miljoonaa vuotta sitten korkealle tasolle kehittyneestä apinasta, joka alkoi käyttää eturaajojaan (kiipeilyn asemesta) työkalujen valmistamiseen. Tästä alkoi kehitys, jossa ihminen erottuu muusta eläinkunnasta työkalujen käyttökyvyn eli lyhyesti työn kautta (Engels 1973, 58,61).

Tuotantovälineiden yksityisomistuksella on vuosituhansien aikana ollut kehitystä eteenpäin vievä vaikutuksensa, mutta tuo omistus on aikaa myöten kääntynyt itseään vastaan. Onko vieraantunut työ nyt painamassa ihmistä taaksepäin ihmisyydestä takaisin kohti eläinkuntaa? Sen työkalun, jonka ihmisapina on historian aamuhämärissä ottanut käteensä, on nyt vieraantunut työ riistämässä hänen kädestään pois. Pelkästään suomalaisessa yhteiskunnassa on jatkuvasti 200 - 300 000 työtöntä, joiden kädestä työkalu on otettu pois.

Olisiko ihmiselle ja ihmiskunnalle ”liian” suuri harppaus ottaa työkalu uudelleen ja kokonaisuudessaan takaisin haltuunsa?. Palauttaa luovutettu työ takaisin itselleen? Marxin mukaan: ”Juuri siihen, että työnjako ja vaihto ovat yksityisomistuksen muotoja, juuri siihen sisältyy tämä kaksipuolinen todistus: toisaalta inhimillinen elämä tarvitsee toteutuakseen yksityisomistusta, toisaalta se tarvitsee nyt yksityisomistuksen kumoamista” (Marx, Taloudellis-filosofiset…, s.142).

Ihmisen historiassa on ollut suuria harppauksia. Ihmisapina on laskeutunut alas puusta, siirtynyt ”viidakon nelijalkaisuudesta savannien kaksijalkaisuuteen” (Kuusi 1983,82), noussut vuosimiljoonien aikana kumaraisesta asennosta yhä ryhdikkäämpään pystyasentoon ja alkanut jo varhain käyttää eturaajojaan työkalujen valmistamiseen. Ihminen on myös kehittänyt kommunikaatiovälineekseen kielen, symbolikielen, joka ”avasi tien toiseen evoluutioon, joka loi uuden alueen, kulttuurin, ideoiden, tiedon valtapiirin” (Monod 1973,135).

Olisiko noiden harppausten rinnalla toivottoman pitkä se harppaus, joka merkitsisi siirtymistä tuotantovälineiden yksityisomistuksesta niiden yhteisölliseen (yhteiseen) omistukseen? Kuuluisiko siirtyminen tuotantovälineiden yhteisomistukseen eli yhteiseen omistukseen edes kaikkein suurimpien harppausten joukkoon ihmisen ja ihmisapinan vuosimiljoonaisessa kehityshistoriassa? Marxilaisessa näkemyksessä tuo siirtymä on välttämätön ihmisen vieraantumisen ja vieraannuttamisen voittamiseksi, inhimillisen luontosuhteen palauttamiseksi sekä ihminen vastaan ihminen - vastakkainasettelun ohittamiseksi.

Ihminen saattaa olla tänään jälleen kerran eräässä oman historiansa ratkaisu- ja käännekohdassa.

Lähteet:

Akkanen, Juha, Pohjanpalo, Olli (2007) Hoitajien korotuksista nousi heti iso riita. Helsingin Sanomat 20.11.2007.

Anttonen, Sari (2006) Uraanikaivosten vastustajat vaativat kaivoslain pikaista uudistusta. Helsingin Sanomat 6.8.2006.

Aro, Juhani (2007) Näkymätön side. Uutispäivvä Demari 16.11.2007.

Backman, Nils-Eric (2006) Rakennusväki pettyi TVO:n ydinvoimalatyömaahan. Helsingin Sanomat 21.4.2006.

Eduskunta vetää Tehy-kiistan rajoja enemmistön voimin. Helsingin Sanomat 13.11.2007, pääkirjoitus.

Engels, Friedrich (1972), Marxin Pääomasta. Moskova: Edistys.

Engels, Friedrich (1973) Työn osuus apinan muuttumisessa ihmiseksi. Julkaisussa: Marx K, Engels F, Valitut teokset kolmessa osassa. Osa 3. Moskova: Edistys. s. 57-67.

Gramsci, Antonio (1976) Työväenluokan yhtenäisyys. Kustannusliike Edistys. Moskova.

Helne Tuula (2002) Syrjäytymisen yhteiskunta. STAKES. Sosiaali- ja terveysalan kehittämiskeskus. Tutkimuksia 123. Saarijärvi: Gummerrus.

Huhta, Matti (2006) Pääkaupunkiseudulla kova pula lasten sijaiskodeista. Helsingin Sanomat 23.8.2006.

Huumepoliisien kujanjuoksu. TV1, A-Talk 20.12.2007.

Iljenkov, E.V. (1960) Dialektika abstraktnogo i konkretnego v ”Kapitale” Marksa. Moskva.

Koponen, Kalle (2007) Ruotsissa valtava pula dementoituvien suomalaisvanhusten hoitopaikoista. Helsingin Sanomat 20.12.2007.

Kuusi, Pekka (1982)Tämä ihmisen maailma. Porvoo: WSOY.

Laine, Jarkko (1987) Kootut runot. Keuruu:Otava.

Marx, Karl (1968) Ökonomisch-philosophische Manuskripte aus dem Jahre 1844. Teoksessa Marx, Karl, Engels, Friedrich: Werke. Ergänzungsband. Schriften,Manuskripte, Briefe bis 1844. Erster Teil, s. 465-588. Berlin:Dietz Verlag.

Marx, Karl, Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset 1844. Moskova: Kustannusliike Edistys (ei painovuotta).

Marx, Karl, Das Kapital (1914) Kritik der politischen Oekonomie. Erster Band. Buch I: Der Produktionsprozess des Kapitals. Stuttgart: J.H.W. Dietz Nachfolger.

Marx, Karl (1970) Kansantaloustieteen arvostelua. Pori: Satakunnan Yhteisvoima Oy.

Marx, Karl: Työpalkka, hinta ja voitto. Teoksessa Marx, K - Engels, F: Valitut teokset kolmessa osassa. Osa 2. S. 25-65. Moskova: Kustannusliike Edistys (ei painovuotta).

Marx, Karl, Engels, Friedrich (1978) Kommunistisen puolueen manifesti. Teoksessa Marx-Engels, Valitut teokset kuudessa osassa. Osa 2,s. 334-371. Moskova: Kustannusliike Edistys.

Metallin Vuorenmaa: Uraanihysteria tuhoamassa kaivostoiminnan. Helsingin Sanomat 6.8.2006.

Mikkonen, Minttu (2006) Kuudennen ydinvoimalan kannatus kasvoi vuoden aikana selvästi. Helsingin Sanomat 23.4.2006.

Monod, Jacques (1973) Sattuma ja välttämättömyys. Porvoo: WSOY.

Niemelä, Pauli (2004) Etiikka ja hyvinvointivaltion palvelut. Yhteiskuntapolitiikka 69:3, s.300–305.

Oizerman, T.I. (1976) Marxin ”taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset” ja niiden tulkinnat. Kansankulttuuri Oy. Helsinki

Paugam, Serge (1996) Conclusion. Les sciences sociales face à l’exclusion. In: L’exclusion l’état des savoirs. Sous la direction de serge paugam, s. 565-577. Paris: Éditions la découverte.

Rajamäki, Tiina (2006)Tyttöjen masennus lisääntynyt selvästi aiemmista vuosista. Helsingin Sanomat 29.8.2006.

Ruotsalainen, Seppo (2006) Vieraantuminen varhaismarxilaisessa näkemyksessä (havaintoja nykypäivän perspektiivistä). Teoksessa Niemelä, Pauli, Pursiainen, Terho, Hyvinvointi yhteiskuntapoliittisena tavoitteena. Juhlakirja professori Juhani Laurinkarin täyttäessä 60 vuotta 8.10.2006. Sosiaalipoliittisen yhdistyksen tutkimuksia nro 62. Kuopion yliopisto, Kuopio 2006, s. 93-107.

Ruotsalainen, Seppo (2005) Syrjäytyminen – syrjäyttäminen. Syrjäytymisen tarkastelua talouden, yhteiskunnallisten toimijoiden ja sosiaaliturvan näkökulmasta. Helsinki: Kustannusyhtiö TA-Tieto Oy.

Ruotsalainen, Seppo (1985) Työnarvoteorioiden tausta. Tutkijaliiton julkaisusarja 36. Yliopistopaino Helsinki.

Saksa, Markku (2007) Superkapitalismi siirsi vallan kansalta sijoittajille ja kuluttajalle. Helsingin Sanomat 3.12.2007

Saksa, Markku (2006) Työn tuottavuudesta on tullut vaikeasti mitattavaa. Helsingin Sanomat 14.8.2006.

Westman, Kai (2006) Miksi virkamiehet vaikenevat uraanikaivoshankkeista? Helsingin Sanomat (mielipidesivu) 19.8.2006.

Yle Radio 1, 20.12.07 aamu-uutiset

Yle radio1, 26.8.2006 aamu-uutiset.

Artikkelin kirjoittaja:

Seppo Ruotsalainen
Valtiotieteen tohtori, sosiaaliturvan erikoistutkija, Demokraattisen Sivistysliiton (DSL) puheenjohtaja