TALOUDEN TSUNAMI JA SOSIALISMI

25.08.2009 Seppo Ruotsalainen

Tämä kirjoitus on julkaistu teoksessa ”Nykyinen kriisi ja Marx”, jonka on toimittanut Yrjö Hakanen ja julkaissut Kustannusyhtiö TA-Tieto Oy. Helsinki 2009.



Yhdysvaltain asuntolainamarkkinoilta syyskesällä 2007 liikkeelle lähtenyt ns, finanssimarkkinoiden kriisi siirtyi dramaattisesti syvenevään vaiheeseensa vuoden 2008 syyskuun puolivälissä, jolloin jättimäinen yhdysvaltalainen investointipankki Lehman Brothers ajautui konkurssiin. Kriisi levisi hämmästyttävällä nopeudella Aasiaan, Eurooppaan ja koko maailmaan.

Tätä kirjoittaessa elokuussa 2009 ollaan tilanteessa, jossa valtavilla tukipaketeilla ja rahastoilla, siis veronmaksajien rahoilla, on kautta maailman yritetty pelastaa pankkeja, mutta samalla kriisi on täydellä voimalla siirtynyt reaalitalouteen. Suomessa tästä ovat viimeaikaisina osoituksina ilmoitukset sellu- ja paperitehtaiden uusista sulkemisista sekä kaikkialla maassa jo pitkään ja keskeytymättä jatkuneet tiedot YT-neuvotteluista, joiden seurauksena kymmeniä tuhansia työntekijöitä on lomautettu tai irtisanottu.

Yksityisomistuksen ”viimeinen huippukohta”?

Koko tämä ”vallitseva käytäntö” tuo vahvasti mieleen nuoren Karl Marxin jo vuonna 1844 esittämän historiallisen arvion, jonka mukaan ”yksityisomistuksen viimeisessä huippukohdassa” tulee esiin se salaisuus, että yksityisomistus on väline jonka kautta työ tulee luovutetuksi eli ulkoistetuksi. Osoittautuu siis, että yksityisomistus on ”tämän luovuttamisen toteutumista” (Marx, Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset 1844, s. 77).

Mielenkiintoinen ja erittäin tärkeä kysymys kuuluukin: olemmeko nyt 2000-luvun alussa saapuneet tuotantovälineiden yksityisomistuksen viimeiseen huippukohtaan, jolle on luonteenomaista ihmisten työstä syrjäyttäminen, vieraannuttaminen sekä yritysten laajamittaiset lopettamiset, konkurssit ja vararikot?

On otettava vakavasti huomioon se mahdollisuus, että nyt ei ole kyse enää jostakin ”normaalista” kapitalistisen talouden kriisistä, joita maailmanlaajuisesti on esiintynyt 1800-luvun puolivälistä lähtien. Kyse saattaa olla sellaisesta historiallisesta vaiheesta, jossa nykyinen kapitalistinen talousjärjestelmä osoittautuu kokonaan toimintakyvyttömäksi ja päiväjärjestykseen tulee välttämättömyys korvata se uudella korkeammantasoisella talous- ja yhteiskuntamuodolla.

Tuotantovoimien ja omistussuhteiden ristiriita

Kun pyritään selvittämään nykyisen talouskriisin olemusta ja sen myötä yhteiskunnan tulevaa kehitystä, ensimmäinen ja perustavanlaatuisin kysymys koskee kahden käsitteen eli 1) tuotantovoimien ja 2) tuotanto- eli omistussuhteiden välistä ristiriitaa. Noiden mainittujen suhteiden kautta (erityisesti silloin kun ne kärjistyvät äärimmilleen) määräytyvät viime kädessä suuret, maailmanhistorialliset kehityssuunnat.

Marx ja Engels totesivat jo vuonna 1848 yhdessä julkaisemassaan Kommunistisen puolueen manifestissa, että talousjärjestelmän maailmanhistoriallinen muutos tulee mahdolliseksi ja välttämättömäksi silloin kun yhteiskunnan tuotantovoimat ja tuotantovoimien omistussuhteet muuttuvat toisiinsa nähden yhteen sopimattomiksi toisin sanoen kun tuotantovoimat eivät enää ”mahdu” vallitsevien omistussuhteiden puitteisiin.

”Finanssikriisin” yhteydessä saattaa olla kyse jopa jostakin vastaavasta kuin keskiajan lopussa, jolloin feodaalinen, maaorjuuteen tai maaorjuudellisiin suhteisiin pohjautuva talousjärjestelmä osoittautui uuden liikkuvan kauppa- ja kauppiaspääoman tarpeisiin nähden täysin riittämättömäksi järjestelmäksi. Kauppapääoman syntyä ja kehitystä siivittivät suuret löytöretket, tunnetuimpana niistä Amerikan löytö. Yhteiskunnassa kypsyivät samalla edellytykset aateliston vallan murtumiselle ja porvarissäädyn valtaan nousulle.

Feodaaliset omistussuhteet ”täytyi murtaa ja ne murrettiin”. Vastaava ilmiö tullaan marxismin klassikoiden mukaan näkemään tuotantovoimien ja omistussuhteiden osalta myös porvarillisessa yhteiskunnassa. Joutuessaan ratkaisevasti ristiriitaan keskenään nuo suhteet ”saattavat koko porvarillisen yhteiskunnan sekasortoon” ja yhteiskunta alkaa muistuttaa ”taikuria, joka ei enää kykene hallitsemaan esiin manaamiaan maanalaisia voimia” (Marx - Engels, Valitut teokset 2, 1978 s. 341).

Marx täsmensi edellä esitettyä näkemystä myöhemmin vuonna 1859 julkaisemassaan Kansantaloustieteen arvostelua - teoksessa (joka on tavallaan Pääoma-teoksen esityö) tavalla, jota voidaan luonnehtia tuotantosuhteiden ja tuotantovoimien luonteen vastaavuuden laiksi:

”Yhteiskunnan aineelliset tuotantovoimat joutuvat tietyssä kehitysvaiheessaan ristiriitaan siihenastisten tuotantosuhteiden kanssa – tai omistussuhteiden, mikä on vain oikeudellinen ilmaus samalle asialle. Tähän asti tuotantovoimat ovat pysytelleet näiden vallitsevien tuotantosuhteiden puitteissa. Tuotantovoimien kehitysmuodoista nämä suhteet muuttuvat niiden kahleiksi. Seuraa yhteiskunnallisen vallankumouksen aikakausi. Taloudellisen perustan muuttuessa mullistuu koko valtaisa päällysrakenne hitaammin tai nopeammin” (Marx 1970, 17).

Talouskriisi kuin tsunami

Kun siis kysytään, mikä on nykyisen taloudellisen turbulenssin perussyy, todellinen ja tieteellisesti pätevä vastaus löytyy juuri Marxin ja Engelsin paljastamasta tuotantovoimien ja omistussuhteiden yhteensopimattomuudesta, niiden ajautumisesta vakavaan, tällä hetkellä ehkä ennennäkemättömään keskinäiseen ristiriitaan.

Nykyistä finanssikriisiä on keskusteluissa joskus verrattu tsunamiin, eikä tuo rinnastus näytä olevan pohjaa vailla. Neljä ja puoli vuotta sitten Intian valtamerellä merenpohjan alla sattuneessa maanjäristyksessä seismologien mukaan ”yksi mannerlaatta heilahti ylöspäin ja toinen alaspäin”. Seurauksena oli suunnattoman vesimassan liikkeellelähtö hämmästyttävällä nopeudella.

Jotakin vastaavaa näyttää nyt tapahtuneen myös ihmisyhteiskunnassa ja talouselämässä. Voitaisiin ajatella, että toisen mannerlaatan nimi on ”tuotantovoimat” ja toisen ”tuotantovoimien omistussuhteet”. Ne eivät tietyssä vaiheessa enää sovi (mahdu) rinnakkain, vaan ”kolaroivat” keskenään.

Seuraukset näyttävät molemmissa ”tsunameissa” samankaltaisilta. Intian valtameren hyökyaalto heitteli autoja ja puskutraktoreita rannalle kuin leikkikaluja, vastaavasti nykyinen talouden turbulenssi heittelee nurin pankkeja, vakuutuslaitoksia ja kokonaisia autotehtaita. Amerikkalaiset autojätit General Motors, Chrysler ja Ford horjuivat pitkään ja horjuvat vieläkin taloudellisen romahduksen partaalla ja yrittävät nyt yhdessä eurooppalaisen autoteollisuuden kanssa selvitä veronmaksajien rahoittamilla miljardien eurojen kainalosauvoilla jotenkuten eteenpäin. Suomen metsäteollisuudesta parhaillaan (elokuussa 2009) pois pyyhkäistävien paperi- ja sellutehtaiden ja sahojen myötä laajat maantieteelliset alueet ovat harvenemassa työvoimasta kuin metsä puista äkillisen trompin iskettyä.

Ovatko päättäjät hereillä?

Tässä tilanteessa kysytään, ovatko yhteiskuntien päättäjät, taloustieteilijät jne. ymmärtäneet nykyisen kriisin syvyyden? Vaikka Suomessakin puhuttiin nousukaudella ikään kuin lämpimikseen ja ”small talk”- tasolla, että kyse on globalisaatiosta, niin nyt kun kriisi on päällä, ”globalisaatio” on vain hyvin hitaasti tunnustettu mannertenväliseksi eli talouden mannerlaattoja liikuttavaksi ilmiöksi. Poliittiselta ylätasolta vakuuteltiin pitkään, että Suomi välttyy talouskriisiltä. Vastatoimenpiteet ruhjovalle globalisaatio - ilmiölle ovat olleet myöhästyneitä ja heiveröisiä.

Poliittiselta ylätasolta olisi jo aikaa sitten pitänyt tulla viesti, että tosi on kysymyksessä. Islannin, Baltian ja eräiden muiden pienten valtioiden esimerkit osoittavat, että kokonaisten kansakuntien kohtalo voi kriisin pitkittyessä joutua vaakalaudalle. Vaikka kriisi näyttäisi hetkellisesti ja ajoittain helpottavankin, se voi johtua vain siitä, että painajaismainen hyökyaalto vetäytyy hetkeksi takaisin finanssimarkkinoiden valtamerelle kootakseen vauhtia uuteen, entistä massiivisempaan tulemiseen.

Syvässä kriisissä on tärkeintä, että pelastus- ja tukitoimet suunnataan voimakkaimmin yhteiskunnan heikompiosaisiin ja puolustuskyvyttömiin kansalaisiin, jotka ovat turbulenssin ensimmäisiä uhreja. Myrskystä selvitäkseen Suomi tarvitsee todellisen, kansan enemmistön edut huomioivan pelastusohjelman, jonka jokainen osa kestää.

On turha vahvistaa (kuten tähän asti on tehty) ketjun vahvimpia osia esim. rikkaita suosivilla verohelpotuksilla, jos ketjun heikoin rengas ei myrskyssä kestä. Kriisin voittamisessa tulee suuri merkitys olemaan sillä, että kansalaiset ovat valmiita yhteisiin ponnistuksiin. Ihmisten tulee tuntea, että heistä välitetään. Ilman tuota tunnetta maan talouden pelastamiseen tarvittavia toimia ei synny.

Tuotantovoimien hävittäminen ja kuvitteellinen talous

Marxin ja Engelsin mukaan yhteiskunnan tuotantovoimien ja omistussuhteiden väliseen ristiriitaan liittyy erityisesti talouspulien yhteydessä tuotantovoimien laaja hävittämisprosessi juuri siksi, että nuo voimat saataisiin kutistettuina edelleen ”mahtumaan” vallitsevien omistussuhteiden puitteisiin. Toisin sanoen että pystyttäisiin säilyttämään tuotantovälineiden yksityisomistukselle perustuva talousjärjestelmä ja turvaamaan mahdollisimman tehokkaasti maksimaalinen voittojen taso.

Tehtaiden ja tuotantolaitosten lopettamiset ja työntekijöiden irtisanomiset ja lomautukset eivät ole vain taloudellista taistelua, vaan ne ovat pääomapiirien käymää poliittista luokkataistelua, jonka tarkoitus on pitää työväenluokka nöyränä ja ”joustavana” pääoman nykyisten ja tulevien vaatimusten edessä.

Edellä esiin tuotu marxilainen näkemys, jonka mukaan kapitalistiset omistussuhteet muuttuisivat olemassa oleville tuotantovoimille liian ”ahtaiksi”, näyttäisi ensi silmäyksellä olevan nykyisessä ”markkinataloudessa” pätemätön väite. Eräs tämän hetken keskeinen ilmiö on, että kapitalistisesti johdetun perustuotannon ”päälle” on synnytetty valtavan laaja kuvitteellisen virtuaalitalouden alue. Sen piirissä ja puitteissa liikkuvat tähtitieteellisen suuret rahasummat. Voidaanko siis sanoa, että omistussuhteet ovat liian ahtaat tuotantovoimien kehittymiselle kun ”rahaa on niin että ranteita pakottaa”?

Vastaus on, että kenellä on, kenellä ei ja millaisesta rahasta lopulta on kysymys.. Marx osoitti, että kuvitteellinen talous syntyy historiallisesti kapitalistisesti johdetun talouden seuralaiseksi väistämättömästi ”rahakauppiaiden” ammattikunnan ilmaantumisen myötä. Tuon ammattikunnan tuntomerkki on, että se ei sijoita tuotantoprosessiin lainkaan omaa rahaansa, vaan operoi täydellisesti vieraalla pääomalla. Tämän seurauksena kuvitteellinen rahatalous irtoaa yhä enemmän reaalitaloudesta. Siitä ei ole apua reaalitalouden ongelmiin, vaan kuvitteellinen talous pikemminkin lisää reaalitalouden ongelmia. Kuvitteellinen talous on ratkaisevasti antagonistisessa eli sovittamattomassa ristiriidassa reaalitalouteen nähden.

Perusteellista tuhoamista

”Pääoman” kolmannessa kirjassa Marx toteaa nerokkaan selvänäköisesti, että osakejärjestelmä (Aktienwesen) ”hävittää yksityisteollisuuden sitä mukaa kuin se leviää ja ottaa hallintaansa uusia tuotannon aloja” (Marx 1904, Erster Abschnitt, 426; 1976, s. 435).
Tähän kohtaan on syytä hetkeksi pysähtyä, sillä Marx ei edellä totea vain, että osakelaitos (Aktienwesen) tuhoaa yksityisteollisuutta, vaan että se tuhoaa yksityisteollisuuden (saks. vernichtet die Privatindustrie). Verbi ”vernichten” tarkoittaa hyvin perusteellista tuhoamista.

Myös nykyisessä markkinatalouden kriisissä tuotantovoimien ja omistussuhteiden välinen ristiriita on kehittynyt huippuunsa kun omistussuhteisiin tukeutuen ja vedoten tuhotaan suuressa määrin myös taloudellisesti menestyviä tuotantolaitoksia ja sekä yksityistä että valtio-omisteista elinkeinoelämää, siis paitsi yksityistä myös yhteisöllistä omaisuutta. Kyseessä on monilta osin hyvin perusteellinen ja totaalinen perustuotannon tuhoamisprosessi.

Lukuisilla Suomen paikkakunnilla toteutetut ja toteutettavat paperi- ja sellutehtaiden lopettamiset saattavat asiantuntijoiden mukaan johtaa siihen, että esim. metsäkonserni Stora Enson paperin ja sellun tuotanto Suomessa voi lähivuosina pudota jopa puoleen tähänastisesta. Ilmiöön liittyy myös tieteellis-tekninen mullistus, jonka seurauksena painopaperin kysyntä on maailmalla rajussa laskussa siksi, että painettu sana on siirtymässä yhä enemmän sähköiseen muotoon. Yhdysvalloissa sanomalehtipaperin kysyntä on lyhyessä ajassa tullut alas 30 prosenttia (Yle Radio1 ja Ykkösaamu 20.8.09).

Kysymys on yhteiskunnallisen työn tuhoamisoperaatiosta. Lakkautettujen ja lakkautettavien tuotantolaitosten luottamushenkilöt (mm. Varkauden tehtaiden pääluottamusmies Kai Pärnänen) ovat pukeneet tuntonsa sanoiksi toteamalla, että ”tämä on suoraa kansallisomaisuuden tuhoamista” (HS 20.8.09). Stora Enson johdon viimeisimpiä lakkauttamispäätöksiä kommentoidessaan Paperiliiton puheenjohtaja Jouko Ahonen totesi, että toimien seurausvaikutukset tulevat erityisesti maan pohjoisilla alueilla olemaan dramaattisia ja että nuo alueet ovat muuttumassa työvoiman reservaattialueiksi (Radio Yle 1, Ykkösaamu 19.8.2009).



Nousutoiveita voi uhata uusi tsunami

Eräät talousoppineet ovat viime aikoina väittäneet, että ensimmäisiä merkkejä maailmanlaajuisen finanssikriisin helpottumisesta olisi nähty ja viitanneet tällöin erityisesti pankkien toiminnan elpymiseen. On kuitenkin muistettava, että yksityisen pääoman hallitsemat pankit ovat itse asiassa merkittävä osa kuvitteellista taloutta. Kun meneillään olevan kriisin aikana pankeille on lapioitu miljardimäärin tukea veronmaksajien rahoista, olisi jonkinlainen ihme, jos pankit eivät osoittaisi minkäänlaisia elpymisen tai elon merkkejä.

Johtavien teollisuusmaiden meneillään olevat massiiviset toimet pankkien pelastamiseksi ovat toistaiseksi rajoittuneet lähinnä kuvitteellisen eli virtuaalitalouden tukemiseen. Pankeille suunnatuilla miljardimääräisillä ”tukipaketeilla” on lähinnä vain lisätty virtuaalitalouden tuhovoimaa eli ”pelivaraa” reaalitalouden sektoria vastaan ilman että pankit olisivat välttämättä juuri millään tavoin sitoutuneet myöntämään lainoja yritysten investointeihin.

Pankit ja rahalaitokset, jotka ovat markkinatalouden oloissa ratkaisevasti yhteiskunnallisen valvonnan ulkopuolella, saattavat itse asiassa osallistua toiminnallaan kuvitteellisen talouden kasvattamiseen ja paisuttamiseen ja siten reaalitaloutta tuhoavaan toimintaan.
Tämän vuoksi pankkien kansallistaminen ja niiden saattaminen yleisyhteiskunnalliseen valvontaan on erityisesti syvän taloudellisen kriisin oloissa välttämätöntä.

Olisi kohtalokas virhearvio olettaa, että pankkien toiminnan heikko elpyminen olisi merkki laajemmasta talouselämän toipumisesta, ja että pankit voisivat jatkaa toimintaansa entiseen tapaan. Tehokasta valvontaa vailla olevien suurpääoman hallitsemien pankkien ja muiden rahalaitosten pidäkkeetön toiminta rahamarkkinoilla saattaa valmistella finanssivaltamerellä tsunamin uutta hyökyaaltoa, joka ennen pitkää pyyhkii reaalitalouden yli tuhoisin seurauksin.





Kilpailukapitalismista valtiomonopolistiseen kapitalismiin

Marx huomautti, että hävittäessään yksityisteollisuuden osakejärjestelmä merkitsee ”kapitalistisen yksityisteollisuuden poistamista itse kapitalistisen järjestelmän perustalla” (Marx 1904, Erster Abschnitt, 426; 1976, s. 435). Tämä yksityisomistuksellisen tuotannon tuhoaminen luo Marxin mukaan edellytykset uudentyyppisen omistusmuodon synnylle.

Mitä tuo ”uusi omistusmuoto” tarkoitti aikana, jolloin Marx kirjoitti Pääomaa? Se tarkoitti järjestyksessä toista (monopolistista) vaihetta niistä kolmesta päävaiheesta, jotka kapitalismi on kokenut 1800-luvun puolivälistä lähtien nykypäiviin. Pääoman kolmannessa kirjassa Marx tarkasteli murrosvaihetta, jossa tapahtui siirtyminen yksityisten kapitalistien keskinäisestä kilpailukapitalismista kohti kollektiivisempaa omistusmuotoa.

Marx tarkasteli siirtymävaihetta kapitalistisen kehityksen sisäisenä prosessina. Hän totesi, että pakkoluovutus (Expropriation) eli anastus on kapitalistisen tuotantotavan lähtökohta ja päämäärä (das Ziel) ja siten kapitalistisen tuotannon tavoitteena on ”pakkoluovuttaa ( anastaa SR) kaikilta yksilöiltä tuotantovälineet, jotka lakkaavat yhteiskunnallisen kehityksen myötä olemasta yksityistuotannon välineitä … ja voivat olla tuotantovälineitä enää vain yhteen liittyneiden tuottajien käsissä ja näin ollen heidän yhteiskunnallista omaisuuttaan” (Marx, 1976., s. 436 ja sama1904,427).

Valmistellessaan Pääoman kolmatta osaa painokuntoon Engels saattoi tarkastella tapahtunutta kehitystä 20-30 vuotta Marxin alkuperäistekstin jälkeen. Hän teki tuohon tekstiin täydentävän lisähuomautuksen, jossa totesi, että 1800-luvun loppupuolella vanha (”yksilöllinen”) kilpailukapitalismi oli talouskriisin myötä tullut tiensä päähän ja kokenut skandaalimaisen vararikon. Uusi tilanne pakotti suurteollisuuden harjoittajat lyöttäytymään yhteen kartelleiksi voidakseen säädellä tuotantoa. Esimerkiksi Englannin kemianteollisuudessa vapaa kilpailu korvattiin monopolilla. Tapahtui siirtyminen kilpailukapitalismista monopolikapitalismiin (ks. Engelsin lisäys teoksessa Marx 1976, 434-5).

Sittemmin tiedämme, että ensimmäisen maailmansodan aikana ja jälkeen sekä erityisesti 1930-luvun talouskriisissä siirryttiin suurten monopoliyritysten ja porvarillisen valtion väliseen liittoon eli niin sanotun valtiomonopolistisen kapitalismin vaiheeseen . Suurmonopolit ovat ratkaisevan tärkeitä porvarilliselle valtiolle ja siksi viimeksi mainittu tukee niitä monin tavoin niiden pyrkimyksissä.

Vuorossa valtiomonopolistisen kapitalismin vararikko

Kapitalismin sisäinen historiallinen kehitys paljastaa, että kapitalismi elävänä organismina uudistaa itseään kriisiensä kautta. Noille kaikille kolmelle edellä mainitulle vaiheelle ovat olleet ominaisia määrätyt samankaltaiset piirteet. Niistä olennaisimmat ovat olemassa olevien tuotantovoimien valtava tuhoamisprosessi sekä sen jälkeen tapahtunut pääomien omistuksen uudentasoinen yhdistyminen eli eräänlainen pääomaomistuksen ”kollektivisoituminen”.

Kaikissa noissa siirtymävaiheiden kriiseissä kapitalismia näyttävät rasittavan samankaltaiset vaikeudet. Niinpä Engels kuvaa edellä mainitussa täydentävässä kommentissaan kilpailukapitalismin ja monopolikapitalismin murroskohtaa Englannissa 1800-luvun loppupuolella huomauttaen, että kuvaan oli tullut mukaan suojelutullipolitiikka (vertaa Nokian toimitusjohtajan Olli-Pekka Kallasvuon äskettäisiä varoituksen sanoja protektionismista kansainvälisen talouskehityksen suurimpana vaarana). Engelsin mukaan ”seurauksina ovat yleinen krooninen liikatuotanto, poljetut hinnat, alenevat ja jopa kokonaan häviävät voitot”, minkä seurauksena on vapaan kilpailun ”skandaalimainen vararikko” (Engels teoksessa Marx 1976, 434).

Tuo vastaava ilmiö on nyt havaittavissa valtiomonopolistisen kapitalismin olosuhteissa. Perustellaanhan juuri tätä kirjoitettaessa (elokuussa 2009) ilmoitettuja metsäyhtiö Stora Enson tehtaiden, sahojen ja paperikoneiden sulkemisia eri puolilla Suomea sillä, että syyt näihin lisäleikkauksiin ovat ”paperin heikko kysyntä, alhaiset hinnat sekä puun, energian ja kuljetuksen korkeat hinnat” (Aaltonen 2009, Stora Enso…). Vain ”kokonaan häviävät voitot” on nykyinformaatiossa (ehkä häveliäisyyssyistä) jätetty pois Engelsin luettelosta.

Voidaan hyvällä syyllä kysyä, onko nyt valtiomonopolistisen kapitalismin kohdalla kyseessä vastaava ”skandaalimainen vararikko”, joka kohtasi 1800-luvun jälkipuoliskolla kilpailukapitalismia ja pakotti pääomanomistajat siirtymään monopolikapitalismin vaiheeseen. Ja onko kysymys vastaavanlaisesta suuryrityksiä kohdanneesta ”skandaalimaisesta vararikosta”, joka 1930-luvulla pakotti ne siirtymään valtiovallan erityissuojelukseen valtiomonopolistisen kapitalismin hengessä?


Sosialismiin

Äärimmäisen tärkeä kysymys koskee nyt sitä, mihin uuteen omistusmuotoon yhteiskunta voisi siirtyä kapitalistisen talouden nykyisten valtavien sisäisten ristiriitojen pakottamana. Marxilais-leniniläisen teorian lyhyt vastaus on: sosialistiseen yhteiskuntaan. Muuta vaihtoehtoa ei loppujen lopuksi ole.

Leninin mukaan ”valtiomonopolistinen kapitalismi on mitä täydellisintä sosialismin aineellista valmistelua, siihen johtava eteinen, historian portaikon se askelma, jonka sekä sosialismiksi nimitetyn askelman välissä ei ole mitään väliaskelmia” (Lenin, Uhkaava…s.126 ).

Leninin mukaan nuo kaksi käsitettä (valtiomonopolistinen kapitalismi ja sosialismi) sivuavat toisiaan niin läheltä, että ”sosialismi onkin juuri valtiokapitalistista monopolia, joka on pantu palvelemaan koko kansaa ja on sikäli lakannut olemasta kapitalistista monopolia”. Näin ollen ”monopolista… ei voida mennä eteenpäin kulkematta sosialismia kohti” (Lenin, em. s. 125).

Lenin toteaa myös (mt. s.126), että ”mikään (proletariaatin) kapina ei synnytä sosialismia, ellei sosialismi ole kypsynyt taloudellisesti”. Välittömästi voidaan lisätä, että (mihin Lenin yhtyy täysin), että olipa valtiomonopolistinen kapitalismi kehittynyt miten pitkälle tahansa, se ei johda sosialismiin ellei alistettu kansanluokka nouse kapinaan hallitsevan luokan harjoittamaa politiikkaa vastaan.

Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori ja erikoistutkija

Lähteet:

Aaltonen, Jarmo, Stora Enso panee lahtipenkkiin lisää tehtaitaan ja sahojaan. Helsingin Sanomat 20.8.2009.

Lenin, V.I. Uhkaava katastrofi ja kuinka sitä vastaan on taisteltava. Valitut teokset neljässä osassa. Osa 3, s. 91-131. Kustannusliike Edistys, Moskova.

Marx, K, Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset 1844. Moskova: Kustannusliike Edistys.

Marx, K, Kansantaloustieteen arvostelua. Kansankulttuuri Oy. Helsinki 1970.

Marx, K, Das Kapital. Kritik der politischen Oekonomie. Dritter Band, erster Theil. Buch III. Herausgegeben von Friedrich Engels. Hamburg 1904.

Marx, K, Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. III osa. Moskova: Kustannusliike Edistys 1976.

Marx, K, Engels, F. Kommunistisen puolueen manifesti. Teoksessa Marx - Engels, Valitut teokset kuudessa osassa. Osa 2,s. 334-371. Moskova: Kustannusliike Edistys 1978.

Yle Radio1 ja Ykkösaamu 20.8.2009

Radio Yle 1, Ykkösaamu 19.8.2009